Ihmejuttuja

Johanna Kulmala 15.6. 11:41

Pelkoa ja intoa luovalla osastolla

Mirumin Copywriter Johanna Kulmala.

Luova prosessi haastaa, hajottaa, opettaa ja palkitsee.

Istuin toimistollani jossain päin Etelä-Helsinkiä, kun iltapäiväisen lounaskoomani katkaisi yllättäen sähköposti-ilmoitus. Viestin otsikkoa vilkaistessani muistan todenneeni: ”Brief? No johan nyt, mitähän tällä kertaa”, tai jotain vastaavaa. Avasin viestin heti innostuksen ja kauhun sekaisessa tilassa. Mistä oli kyse? Kenen idea tämä oli? Miksi minä? Millään näistä kysymyksistä ei ollut nyt kuitenkaan mitään väliä. Tästä eteenpäin olennaista olisi vain brief ja sen täyttäminen saamani ohjeistuksen mukaan.

Tehtävän kiireaste ajoi minut välittömään kilpajuoksuun aikaa vastaan. ”Hyvä tästä tulee”, psyykkasin itseäni koitokseen. Syvällä sisimmässäni tiesin silti, ettei tie menestykseen olisi mutkaton. Tehtävän suorittaminen ajallaan vaatisi ankaraa keskittymistä ja tiukkoja toimenpiteitä – nyt ei olisi aikaa somen pläräämiselle tai chattailulle. Haaste odotti vastaanottajaansa, ja minä olin valmis.

Muutaman hetken kuluttua…

Tyhjä tiedosto tuijotti minua ruudulta nauraen päin naamaani. Kuinka pitkään olinkaan istunut tässä? Syyllisyys ja luova tuska saivat vartin tuntumaan vuorokaudelta. Miksei nyt vaan lähde? Mitä ylipäätään teen täällä? Missä vaiheessa koko tiimi huomaa, etten oikeasti osaa mitään? Tulevista potkuista vakuuttuneena yritin skarpata ja jättää huijarisyndrooman kuumotukset taka-alalle. Vainoharha voitti silti lopulta järjen, ja tunsin pian kollegoideni veitsenterävien katseiden porautuvan takaraivooni, tuskanhien valuessa selkärankaani pitkin.

Minuutit kuluivat hitaasti, mutta varmasti. Alhainen verensokerini sai lopulta kehoni vaatimaan virvokkeita. Kahvi olisi tässä tilanteessa liikaa, mutta tee antaisi sopivan lempeän kofeiiniboostin istumatyön uuvuttamalle kropalleni. Vilkaisin läppärini näytöllä harhailevia tekstirivejä. ”Mitä ihmettä oikein ajattelin tätä roskaa tehtaillessani?” Hetkinen. Sanoinko sen ääneen?! Kuuliko joku? Asiaa sen enempää selvittelemättä hiivin äkkiä paikaltani kohti keittiöstä leijailevaa kahvin ja hedelmien tuoksusinfoniaa.

Kolme teekuppia myöhemmin…

Kello lähestyi viittä. Kollegoideni liihottaessa ohitseni iltarientoihinsa tunsin ammatillisen itseluottamukseni saavuttaneen uuden pohjalukeman. Jestas. Siinä istuin edelleen, eikä homma edennyt mihinkään. Teksti ei ottanut tuulta siipiensä alle ja aiheesta en saanut selkoa itsekään. Deadlinen pauke alkoi jälleen kaikua jostain pääkoppani uumenista, enkä kuumoituspäissäni saanut kuin kökötettyä paikallani epätoivon lannistamana.

Juuri silloin kuulin jonkun lähestyvän ja sanovan: ”Pitkä päivä tänään, vai?” Puhuiko hän minulle? Kääntyessäni ympäri sain pidätellä itseäni ryntäämästä suoraan työkaverini syliin. ”Joo, vähän vaikeempi päivä. Ei kirjoittelu oikein kulje”, vastasin tilannettani reippaasti kaunistellen. ”Lähde hei nyt himaan”, kaverini huikkasi leveästi hymyillen. ”Ei se teksti sieltä väkisin tule.”

Ja siinä se oli, miksi en ollut heti tajunnut. Ratkaisu oli kaiken aikaa piileskellyt aivan väsyneiden silmieni alla. ”Sä olet paras! Mä jään tänne vielä ihan hetkeksi, nähdään hei aamulla”, huikkasin lähtöä tekevälle pelastajalleni.

Koko iltapäivän kärsimäni kuumotus alkoi hiljalleen vaihtua helpotukseksi, ja autuas flow-tila täytti mieleni. Tehtävä tuntui vihdoinkin siltä, että selviäisin siitä ilman Tom Cruisea ja ylimaallisia ongelmanratkaisutaitoja. Tyhjän paperin kammo oli muuttunut painajaisesta vuolaaksi inspiraation lähteeksi, ja luomisen tuska taipui kaikessa kliseisyydessään jälleen yhdeksi blogipostaukseksi.

Kirjoittaja Johanna Kulmala on Mirumin Copywriter, joka toivottaa turvallista ja vähälumista kesää kaikille tasapuolisesti.

Kumppaniblogit

Kaupallinen yhteistyö