Taannoin minua vitutti kuin pientä oravaa.
Minulla on loputon palo tehdä asiat toisin, uudella tavalla ja paremmin. Haluan haastaa status quon. Minun on vaikea hyväksyä kompromissia. Törmäsin kaikilla tahoilla enemmistön vastustukseen. Minut ja näkemykseni sivuutettiin.
Hyvä vierailija!
Marmain arkisto on vain rekisteröityneiden käytettävissä.
Jos sinulla on käyttäjätunnus, kirjaudu, muutoin rekisteröidy alareunan linkistä.
Eilen päättynyt YLEn erinomainen ohjelmasarja Mun heimo oli kirkas osoitus suvaitsevaisuudestamme. Omassa työyhteisössäni on taatusti eriuskoisia ja ateisteja, vasen- ja oikeakätisiä, vegaaneja ja tukaaneja. Puoluekanta ja seksuaalinen suuntautuminen on jokaisella omansa. Mutta totta munassa työpaikalla vallitsee status quo. Työnantaja maksaa siitä, että henkilökunta noudattaa sen agendaa. Suvaitsevaisuutta on se, että vapaa-aikanaan itse kukin saa tunnustaa mitä tunnustaa. Vaikka työnantajan kustantamalla ajalla ei ole tarkoitus kiistellä uskonnosta tai politiikasta, on selkeää, että ihmisten erilaiset taustat tuovat syvyyttä myös työntekoon ja työpaikan arvoihin.
Kuten Mun heimon Tatu Hiltunen asian kiteytti: ” "Vaik me ollaan kaikki erilaisii, me ollaan silti veljii ja siskoi!"
Status quosta ei luovissa ammateissa kannata maksaa mitään. Jo Einstein tiesi että hulluuden määritemä on tehdä asia aina samalla tavalla ja odottaa jotain uutta lopputulosta. Status quon suosiminen ja siihen turvautuminen tietää paikallaan polkemista, saman toistamista ja toitottamista. Suomen suuri synti on konsensus. Täällä haetaan konsesusta ja ollaan suvaittu yhtä mielipidettä jo kekkosen ajoista. Hulluutta sanoa, että staus quo on se mistä yritys työntekijöilleen maksaa. Se pätenee kyllä verovirastossa, mutta ei mainostoimistossa ja muilla innovaatioista elävillä aloilla.
Maailmassa on yksi individualismia kaitseva voima ylitse muiden - uskonto. Harva suomalainen kuuluu siihen miljardien joukkoon, joka dogmaattisesti harjoittaa uskontoaan läpi elämän. Toisekseen, individualismin puute ei välttämättä ole mikään kilpailukykyä nakertava ominaisuus, kuten Kiina on meille viime vuosina osoittanut.
Se, mikä sen sijaan takuulla nakertaa kilpailukykyä ja luovuutta, on krooninen itsensä ruoskiminen ja milloin minkäkin heikkouden maailmanmestaruuden omiminen.
Olen harvinaisen samaa mieltä. Jännitävää Suomessa, etenkin kulttuurielämässä, on erilaisuuden institutionalisoiminen. Tilaa on aina noin yhdelle viralliselle tekijälle kullakin toimintakentällä. Hän voi olla vaikka Ismo Alanko, joka oli epäilyttävä räyhääjä ennen kuin sai ylennyksen Suomen viralliseksi artistiksi. Hän voi olla Jorma Uotinen, Stefan Lindfors tai Paola Suhonen. Taitavia tekijöitä toki, mutta yhteinen nimittäjä on, että he asettavat alallaan standardin eikä todellista moniarvoista, dynaamista ja rohkeaa toimintaa kannusteta - ennen kuin sitten taas entiset epäilyttävät hörhöt kanonisoidaan kaapin päälle. Vielä surullisemmin asiat ovat yrityskentässä markkinointi mukaanlukien.
Vaikka ihan tavallinen on ok, tarvitsemme reuna-alueita, marginaaleja nähdäksemme itsemme kirkkaammin, oppiaksemme itsestämme, kehittyäksemme sekä yksilöinä että yhteisöinä. Vanhaa sanontaa soveltaakseni: se miten yhteisössä kohdellaan erilaisuutta, kertoo yhteisön sivistystasosta.
Kehitys ja innovaatiot syntyvät aina reunalla. Mennään sinne rohkeasti.
Samismieltä Samin kanssa. Osuva kirjoitus jälleen kerran!
Samiskulttuurin yksi ilmenemismuoto on, että emme uskalla ottaa riskejä yksilöinä tai yhteisöinä. ("Rajojen rikkominen" on mielestäni eri asia kuin riskinotto.)
Meille tuttu ja turvallinen on aina parempi kuin uusi ja – no, uudesta kun ei edes tiedä, mitä siitä tulee.
Ja kuitenkin: "Taking risks and failing is one of the most critical aspects of innovation.”
Milloin lakkaamme pelkäämästä: epäonnistumista, erilaisuutta ja menestystä?
Ilmoituksesi käsitellään seuraavan työpäivän kuluessa.