Tein lomalla ihmiskokeen. Vähensin selvästi sosiaalisen median käyttöäni. Postailin kyllä kuvia viljelemistäni perunoista sekä osallistuin satunnaisiin keskusteluihin, mutta karsin päämäärättömän somessa roikkumisen päivärutiineistani. Iltasella tehty vartin vilkaisu riitti kertomaan, että auringonlaskut ovat edelleen punertavia, kantarellit keltaisia ja Adrianmeri turkoosi – samoin se riitti omien postauksien tykkäyksien tuoman dopamiiniannoksen saamiseen.

Arkeen palattua käyttö on kasvanut, joskaan ei aikaisemmalle tasolle. Kirjoitan tätä päivän päätteeksi, ja vuorokauden ruutuajastani on mennyt someen tasan puoli tuntia.

Töissä somesta on tullut kahvitaukoon verrattava vapaahetki. Paitsi että hetkessä ei ole juuri mitään vapauttavaa. Puhelimensa ylle käpertyneet taukosomettajat ovat addiktiossaan yhtä surullinen näky kuin marraskuisessa räntäsateessa pihan perällä roskalaatikoiden kyljessä värjöttelevät tupakoitsijat.

Björn Wahlroos totesi aikoinaan iPhonen iskeneen Nokia an ja iPadin suomalaiseen paperiteollisuuteen. Sitä melkein toivoo, että vahingot olisivat jääneet vain tuohon. Välillä näyttää siltä, että älypuhelimet ovat hitaasti tappamassa koko sivistystämme.

Puhelimen sovelluksesta toiseen surffailu tuhoaa keskittymiskykyämme. Kun keskittymiskykymme heikkenee, mielenkiintomme ei kanna pidempien ja merkityksellisempien sisältöjen kuluttamiseen – minkä seurauksena meille tarjotaan aina vain lyhyempiä ja pinnallisempia sisältöjä. Tässä maailmassa journalismiksikin kelpaa jo julkkiksen somepäivityksen sanatarkka sitaatti.

Työelämää kritisoidaan siitä, että se on muuttunut entistä hektisemmäksi. Mutta kuinka paljon hektisyydestä mahtaa johtua siitä, että emme enää kykene tekemään asioita kunnolla loppuun asti – emme kykene olemaan tilanteissa läsnä?

Jo pelkästään se, että puhelin on palaverissa pöydällä, vaikuttaa kielteisesti läsnäoloomme. Vaikka emme käytä puhelinta, mielemme askaroi sen parissa, mistä kaikesta mahtavasta mahdamme parhaillaan jäädä paitsi. Otamme älypuhelimen käteen keskimäärin viiden minuutin välein, joten tunnin palaveri ilman silmäystä puhelimeen voi aiheuttaa jo todella pahoja vieroitusoireita.

Mitä enemmän uppoudumme kokaiinin tavoin vaikuttaviin palveluihin, sitä tylsemmältä ja vaikeammalta reaalimaailman tapahtumat – kuten vaikkapa sosiaalisten suhteiden rakentaminen – tuntuvat. Japanissa joka neljäs 18–39-vuotias ei ole harrastanut ollenkaan seksiä. Sosiaalisesti rajoittuneempi ja seksitön elämä yleistyy myös länsimaissa. Olemme yksin tuhannen Facebook-kaverimme kanssa.

Sosiaalisen median palvelut on rakennettu mahdollisimman koukuttaviksi. Siksi Piilaakson ammattilaiset tekevät kaikkensa pitääkseen omat lapsensa riittävän kaukana niistä.

Klassikkoelokuvan Apinoiden planeetta legendaarisessa loppukohtauksessa paljastuu, että apinoiden hallitsema mystinen planeetta onkin Maa, jonka ihmiset ovat tuhonneet ydinsodassa. Ehkä elokuva on syytä päivittää. Kun Maan tulevat asukit käyvät läpi Facebookia, tuota ihmiskunnan kollektiivista muistia, he huomaavat, miten lajimme degeneraatio ja hidas matka kohti sukupuuttoa alkoi samaan aikaan sosiaalisen median kasvun kanssa. Tämän elokuvan loppukuvassa ei ole romahtanut vapaudenpatsas, vaan nahistunut kantarelli.

Kirjoittaja Jukka Hakala on viestintätoimisto N2 Commsin toimitusjohtaja.