Kauan sitten työskennellessäni copywriterina päätimme työparini kanssa käyttää viikon pukua. Tämä tapahtui ennen Mad Menin vaateloistoa, eivätkä omien pukujemme leikkaukset olleet läheskään yhtä tiukkoja kuin Don Draperilla. Yhtä kaikki, maanantaista perjantaihin lähdimme töihin vasta kravatin solmittuamme.

Pukua käyttävä luova suunnittelija oli ja on yhtä harvinainen näky kuin revityissä farkuissa töihin asteleva liikejuristi. Osa kollegoista ihmetteli suuresti. Toisena päivänä ihmettely muuttui ärtymykseksi, kolmantena jo suoranaiseksi raivoksi: Suunnittelijat eivät voi käyttää pukua! Kravatti kuristaa luovuuden! Mitä asiakkaatkin ajattelevat, kun eivät erota suunnittelijoita projektijohtajista!

Jokaisella alalla on omat tapansa ja tottumuksensa. Jossain vaiheessa niistä tulee niin vahvoja, ettei kukaan enää kyseenalaista niitä.

Kun toimialan konventiot ohjaavat pukeutumista, se on vielä suhteellisen harmitonta. Mutta kun uskomukset koskevat vaatekappaleiden sijaan opinkappaleita, ollaan vaarallisemmilla vesillä. Silti joka alalla on omia myyttejään, joita on jossain vaiheessa alettu pitämään totuuksina.

Jokainen viestintää opiskellut on esimerkiksi törmännyt väittämään, jonka mukaan vuorovaikutustilanteissa sanat välittäisivät viestistämme vain seitsemän prosenttia. Loppu 93 prosenttia olisi sanatonta viestintää kuten äänen painotuksia, katseita, ilmeitä, eleitä, kehon asentoja ja tilankäyttöä.

Tämä tutkija Albert Mehrabian in sanattoman viestinnän koeasetelmasta tehty tulkinta lienee yksi viestinnän yleisimmin väärinymmärrettyjä teorioita. Mehrabianin 1960-luvulla tehdyn tutkimuksen tulokset koskivat tilanteita, joissa viestimme tunteistamme siten, että sanamme ja sanaton viestintämme ovat ristiriidassa. Jos henkilö sanoo pitävänsä meistä mutta katsoo samalla poispäin ja näyttää siltä kuin olisi niellyt sitruunan, tämän sanattoman viestinnän painoarvo on lausuttuja sanoja suurempi.

On ilman muuta hyvä olla tietoinen eleidensä vaikutuksesta. Mutta jos olet menossa pitämään tärkeää esitystä yrityksesi merkittävimmille asiakkaille, on silkkaa itsepetosta uskotella, että esityksesi sisältö ei vaikuttaisi enemmän kuin äänenpainosi tai liikehtimisesi. Muutenhan seminaarien key note -esiintyjiksi palkattaisiin pelkästään ansioituneita miimikkoja.

Mainosvuosinani törmäsin useampaan markkinointipäällikköön, jonka keskeisiin opinkappaleisiin kuului, että otsikossa ei saa käyttää sanaa ei. Tämä oli kuulemma kauppakorkeakoulussa opetettu. Olisi mielenkiintoista tietää, mihin maailmansotien väliseen suostutteluteoriaan tuo edelleen elävä ja monet hienot mainosideat vesittänyt väite mahtaa perustua.

On hyödyllistä aika ajoin listata omat pinttyneet uskomukset ja tarkistaa niiden todenpitävyys - ja ylipäätään soveltuvuus tähän aikaan. Muuten rajoitamme turhaan ajatteluamme ja siten myös mahdollisuuksiamme.

Tovi sitten istuin työskentelemässä katajanokkalaisessa kahvilassa. Kun nostin katseen koneestani, näin kymmenkunta itseni kaltaista MacBookia näpyttelevää, mustiin pukeutunutta ja paksuihin silmälasisankoihin sonnustautunutta työmuurahaista.

Paradoksi oli ilmeinen. Olimme kuin suoraan Apple n ja koko maailmanhistorian kuuluisimmasta mainoselokuvasta. Ikävä kyllä emme olleet pääosan esittäjiä vaan statisteja. Olimme klooneja, jotka kahvilaan rynnistävä moukarinheittäjä olisi vapauttava.

Turhat konventiot mukanaan vievä isku vasten kasvoja on parasta, mitä jokainen luovaa asiantuntijatyötä tekevä voi toivoa. Sen jälkeen maailmaa voi katsella jälleen tuorein silmin.

Kirjoittaja Jukka Hakala on viestintätoimisto N2 Commsin toimitusjohtaja.