Muistan teiniajoilta hännystelijät, jotka koulussa kipittivät kovisten vanavedessä röökille lähimetsään ja siellä posket lommolla olivat mielin kielin osana porukkaa. Oli vaikea sanoa, millaisia he olisivat olleet omina itsenään, koska aina oli joku rooli päällä. Omia aivoja ei tarvinnut käyttää, kunhan vaan sai pönkitettyä omaa statusta muiden silmissä.

Muistan myös erään äiti-ihmisen tutustumispäivässä lähipäiväkodissamme, jonne oli vaikea saada paikkaa. Näköjään sitä voi joku tämmöisessäkin tilaisuudessa kehua päivä­kodin johtajan kampausta sekä tämän asuin­aluetta, joka on kuulemma niin vehreä.

Takapuolen lipittelijät vaikuttavat jokaisella elämänsaralla. Erityisesti työelämässä nämä jeesmiehet liihottelevat jatkuvasti jossain takavasemmalla kuin haaskalinnut, valmiina hyökkäämään oman etunsa nimissä viattoman uhrin kimppuun.

Palavereissa he nyökyttelevät henkensä edestä maireana niille, joiden edessä pitää vaikuttaa tärkeältä. Minglaustilaisuuksissa he valikoivat itselleen small talk -latteuksinensa seuralaiset ja liihottavat pokkana seuraavan kohdalle, jos eivät koe jotakin tarpeeksi hyödyllisenä.

Jeesmiehet käyvät verenpaineen päälle eri­­tyisesti siksi, etteivät he saa usein mitään mai­nitsemisen arvoista aikaan. Kaikki energia tuntuu menevän sen pohtimiseen, mitä muut ajattelevat. Ja voin kertoa, ettei kukaan ainakaan kovin inspiroituneena ajattele yhtään mitään.

Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka osaavat olla omia itsejään. Niitä, joilta saa uusia ajatuksia ja oman maailmankuvan ravistelua, eikä pelkkää pään nyökyttelyä. Ja niitä, jotka osaavat kehua aidosti ja tuoda hyvää mieltä ilman mitään omaa etua tarkoitusperänään.

Jeesmiehet eivät tähän kykene, vaikka kuinka nyökyttelisivät olevansa samaa mieltä.

Kirjoittaja Elina Kettunen on mainostoimisto Mirumin luova suunnittelija.