Olipa kerran mikromanageritar. Joka aamu herätessään hän otti suustaan narskutusta estävän purentakiskon, söi aamupalaksi hapankaalia, asetteli kaktuksen housuihinsa ja lähti töihin.

Työpaikalla hänellä oli paljon tärkeitä asioita agendallaan. Hän rakasti merkityksettömiä yksityiskohtia ja inspiroitui eniten siitä, että sai puuttua asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet.

Hän ei liioin välittänyt sellaisista epäolennaisuuksista, kuten toisten kuuntelemisesta tai kokonaiskuvan hahmottamisesta. Sen kyseenalaistaminen, miksi joitakin asioita ylipäätään tehdään, ei kuulunut hänen työnkuvaansa.

Managerittaren päivät täyttyivät erilaisista palavereista. Hän tykkäsi kommentoida asioita tietämättä taustoja, mikä toi mukavaa tärkeän olon tunnetta. Jos joku esitteli hänelle vaikka uutta luovaa konseptia, hän keskittyi mieluummin url-osoitteen fontin kokoon. Tai jos joku höpsö oli käyttänyt keltaista väriä, päätti manageritar vaihtaa sen vihreäksi. Ihan vain koska voi.

Kunnes eräänä päivänä hän aisti, että jotain oli tekeillä. Muuan Jantunen nimittäin alkoi kaivella hiertymiään, johon eivät laastarit enää auttaneet. Jantunen ei kuulemma enää kyennyt tekemään työtään ilman vapautta ja luovuutta. Jantunen-raukalla oli mennyt järki, koska kaikki oli vain tehotonta managerittaren miellyttämistä ja mielenliikkeiden arpomista.

Siitä seurasi, että manageritar silitti hellästi Jantusen päätä ja totesi että ”jos ei kelpaa, niin siellä kyllä riittää jonoa oven takana”.

Niinpä mikromanageritar jatkoi elämäänsä ja työntekijöiden mielenterveyden runtelua ohjeistus ja epäjohdonmukaisuus kerrallaan. Eikä maailma parantunut siitä yhtään.

Kirjoittaja Elina Kettunen on mainostoimisto Mirumin luova suunnittelija.