Nuori mies sanoi viisaasti. Jos ihminen tutkii ihmisen mieltä, lopullisia vastauksia ei ikinä löydy. Emme tiedä miten mielemme toimii. Tarvitsisimme ulkopuolisen auditoijan, joka louhisi mieltämme ilman tunteita ja ihmisyyden asetuksia. Olemme yhä, monin osin, mysteerejä itsellemme.

Yksi asia on varma. Etsimme kaikin tavoin yhteyttä toisiimme. Jokainen, sekin joka väittää tarmokkaasti muuta. Olemme olemassa vain keskenämme, nähtynä ja kuultuna. Yhteys on se, joka tekee meistä Meidät. Se laittaa veremme kiertämään ja tuo syvintä, pysyvintä iloa.

Mutta hyvä luoja, miten helvetin vaikeaa se on.

Voit olla varma, että sinä ja kuka hyvänsä kohtaamasi ihminen perimmiltään on hakemassa yhteyttä. Hän on etsinyt, kohdannut, yrittänyt, opetellut, löytänyt, epäonnistunut, murehtinut, surrut, iloinnut, riemuinnut, särkynyt, loukannut ja taas yrittänyt yhteyttä. Ja mielessään hän anelee: ”voi kun joku, edes yksi, näkisi minut sellaisena kuin olen ja rakastaisi siitä huolimatta.”

Olemme, usein, täysin epätoivoisia etsiessämme yhteyttä. Me kerromme itsestämme tarinoita, luomme kuvaa siitä miten ihmeellisiä olemme, kätkemme osat joita häpeämme, tuomme esiin sen jonka kuvittelemme miellyttävän muita. Määrittelemme minästämme kilpailuedut, joita mainostamme, oli se sitten jokin piirre, kuten huumorintaju tai kärjekkyys, tai ulkoinen tekijä, kuten status tai seksikkyys.

Kilpailuetumme mukaan me esittelemme saavutuksiamme, rahaamme, erilaisia palkintojamme, paljasta pintaa, tavaroitamme ja muutoin vedämme valittua rooliamme. Kiillotamme, esitämme, suutumme, kehumme, peukutamme ja väittelemme niin elävässä elämässä kuin sosiaalisessa mediassa, jotta loisimme yhteyksiä.

Se kaikki on perimmiltään itsemme markkinointia, tavoitteena löytää seksuaalinen tai ystävämuotoinen kumppani tai joukko samoin ajattelevia. Odotamme jonkun, kenen hyvänsä, tykkäävän meistä, koska se antaa meille väliaikaisen ja valheellisen yhteyden tunteen. Yhtä aikaa oletamme, etteivät muut näe todellista motiiviamme. Mutta se on ilmiselvää. Muut ymmärtävät ja vähän säälivät, koska näkevät toisissa itsensä, sen valtavan kaipuun päästä lähemmäksi muita.

Kun epäonnistumme yhteyksien luomisissa tai pelkäämme niiden satuttavan, rakennamme puolustus- ja pakenemismekanismeja. Tiedän sen ja maksan sen hintaa. Turvapaikkani on luola, sinne pakenen, kun sydämeni on särkynyt tai tiedän tehneeni väärin, rikkoneeni muiden sydämiä. Toisinaan haluaisin elää vain siellä, suojassa, jossa mitään pahaa tai yllättävää ei tapahdu. Jossa minä en loukkaa ketään eikä kukaan minua.

Mutta siinä on ripaus raukkamaisuutta, vielä isompi annos pelkoa. Minä en pysty tähän, minusta ei ole syvään yhteyteen. Elämä luolassa ei ole kuitenkaan elämää, sillä ihminen yksinäisyydessä ei ole ihminen vaan aave. Siksi yksinäisyys on kaikista olemisen muodoista epäinhimillisin, sitä vastaan tulee meidän kaikkien taistella ja pyrkiä palvelemaan muita. Nähdä heidät, jotka ovat pimeässä ja neuvottomia, valaista ja lämmittää heidän oloaan.

Toisen ihmisen mieleen emme näe. Omakin mielemme meidät toisinaan pettää ja harhauttaa, sitä me pohdimme aamusta yöhön. Kuka minä olen, mitä haluan ja miksi? Se ajaa meidät hulluuden partaalle. Ulospääsyreittejä on vain yksi. Se on toinen ihminen. Kun uskallamme avata mielemme salat toiselle, se on todellista näkemistä. Opimme itsestämme vain toisen kautta. Hän voi lohduttaa, kuunnella, tukea, välittää ja neuvoa. Hän antaa sen tunteen ettemme ole täällä yksin. Jos ja kun hän rohkenee, voimme tehdä hänelle samoin.

Yksipuolisesti se on vaikeaa, saavuttaa yhteyteen vaadittava luottamus. Se tekee suhteista niin vajaita ja todellisesta sielunkumppanuudesta ainutlaatuista. Mutta yhä, se mikä meitä kaikkea yhdistää, on ihmisen ikävä toisen luo. Se on suurin tarpeemme. Niin kauan kuin jaksamme yrittää, meillä on toivoa. Kaikkea hyvää sille matkalle.

Kirjoittaja Tommi Laiho vastaa markkinointitoimisto Folkin strategiatyöstä ja uusasiakashankinnasta.