Yritysvastuu on pop. Suuryritysten pomot julistavat, että puhtaan voitontavoittelun aika on ohi. Financial Times rakentaa brändiään kapitalismin uudistamisen varaan. Philip Kotlerin kaltaiset gurut kirjoittavat brändiaktivismista uutena megailmiönä, jota yksikään yritys ei voi ohittaa.

Suomessa Elinkeinoelämän keskusliitto toteaa suomalaisten yritysten aina olleen edelläkävijöitä yritysvastuussa, oli pääministeri sitten mitä mieltä tahansa.

Keskustelu vastuusta päätyy kuitenkin usein niin sanotuksi vastuullisuusmössöksi, jossa mikä tahansa hyvältä vaikuttava teko tai mielipide tulkitaan vastuullisuudeksi. Tarkemmin katsottuna yritysvastuu voidaan kuitenkin pilkkoa vähintään kolmeen eri aikakauteen ja näkökulmaan:

Ennen: Anekaupan aika – yritykset tekevät ensisijaisesti rahaa, josta marginaalisen pieni osa lahjoitettiin hyväntekeväisyyteen

Eilen: Yhteiskuntavastuun aika – pahantekemisen välttely

Nyt: Hyvän kapitalismi aika – yritykset integroivat aktiivisen, positiivisen yhteiskuntavaikutuksen osaksi normaalia bisnestään

Viimeksi mainitussa verojen maksu ja työpaikkojen luonti ei enää riitä määrittelemään yrityksen hyvisroolia, vaan lisenssi operoida ansaitaan yritystoiminnan tekojen ja laajan positiivisen yhteiskuntavaikutuksen ja sitä kautta syntyvän – tai syntymättä jäävän – luottamuksen kautta. Kysykää aiheesta lisää vaikka Esperi Carelta, Attendolta tai Terrafamelta. Tai vaikka merkitystä omasta työstään hakevilta oman alansa ammattilaisilta.

Vaikka luottamustaloudesta ja varsinkin merkityksestä on jo buzzwordmäisesti ehditty kohkata useampi vuosi, on koronapandemia nostanut ne uudestaan tapetille aivan uudella kulmakertoimella.

Historiassa kulkutaudit ovat perinteisesti tuhonneet yhteisöjen sisäisiä ja ulkoisia luottamussuhteita. Ruton aikana naapureita on hukutettu jokiin ihan vaan varmuuden vuoksi. Korona on kuitenkin toista maata. Jo ennen pandemiaa alkanut individualismin kritiikki, oli se sitten ylikeskittyminen erottaviin identiteetteihin tai omaan napaan tuijottavaan taloudelliseen ahneuteen, on saanut vauhtia pakkoetäilystä. Modernissa yhteiskunnassa haluamme olla vapaita ja itsenäisiä monista asioista, mutta emme kuitenkaan toisistamme, oli sitten kyse perheistä tai työyhteisöistä.

Kun työelämääkään ei voi enää kuorruttaa kahvikoneilla, säkkituoleilla tai unisex t-paidoilla, ja se oma motivaatio pitää löytää keittiön pöydän äärestä, joudumme kysymään tosissaan, mihin yhteisöön haluamme kuulua ja luottaa. Tänä syksynä, korona 2.0:n aikana ja iltojen pimetessä, tuohon kysymykseen hakee vastausta entistä useampi iltalamppua ruudun ääressä polttava työnsankari, ajokoirajohtaja ja oman elämänsä henkilöbrändi.