Olen ainakin kerran aikaisemmin lainannut aforisti Markku Enwallin lausetta ”yli yhden hengen ryhmässä ei ole demokratiaa”. Se pitää näkemykseni mukaan paikkansa. Oli tilanne, ympäristö tai ryhmän rakenne mikä hyvänsä, joku ottaa aina ohjat käsiinsä ja tekee päätökset. Se pätee niin työssä, harrastuksissa, ystäväpiireissä kuin muissakin ihmissuhteissa. Joku vetää ja muut tulevat perässä, vaikkakin päätökseen voidaan tulla neuvottelemalla ja hyvässä hengessä.

25 vuoden aikana olen nähnyt hyvin erilaisia organisaatioita. Ulkoa ne saattavat vaikuttaa ihan terveiltä ja normaaleilta. Laatikkoleikki on tehty uskottavan oloiseksi. Organisaatiokaavio on hiottu. Agilea huudetaan neuvottelutiloissa kuin öljysuoni olisi juuri löydetty. Yhteinen missio on kolmeen kertaan konsultoitu sopimaan kaikkiin olosuhteisiin. Kukaan vaan ei muista sitä, koska se ei ohjaa mitään.

Organisaatiossa pyörii johtaja-tittelillä pyörii lukuisia henkilöitä, sillä se on hyvin haluttu nimitys. On palvelujohtaja, innovaatiojohtaja, henkilöstöjohtaja, osto- ja myyntijohtajia, IT-johtaja, asiakaskokemusjohtaja, markkinointijohtajia, tuotekehitysjohtaja, varajohtajia, viestintäjohtaja, tiimijohtaja, kaupallinen johtaja, liiketoimintajohtajia ja toimitusjohtaja.

Kaikista johtajista huolimatta kukaan ei tiedä mikä taho päättää mistäkin, johtajat lyövät puupäitään yhteen niin että kipinä käy, päätökset hukkuvat pahan silmään ja yritys on jäykkä sekä kuolemankankea kuin eräskin operaattori ja muutama monopoli. Johtaja-käsityksestä tulee vitsi niin firman sisällä kuin niiden kumppanien taholta, jotka odottavat jotain tolkun päätöksiä.

Johtajuus on varmasti aina ollut kriisissä, mutta nyt siitä kirjoitetaan kirjoja, konsultoidaan ja luennoidaan enemmän kuin ikinä ennen. Uskaltaisin väittää, että kaikissa pullahtaneissa organisaatioissa on johtajia aivan liikaa ja asiakastyötä tekeviä liian vähän. Keskijohdossa toimiminen on epäkiitollisin tehtävä missä tahansa yrityksessä. Todellista vastuuta ja päätösvaltaa ei ole, sillä joku saattaa milloin tahansa kävellä yli.

Sivuhuomio: julkisella puolella tämä on itsestään selvää. Mikäli hyvinvointivaltio halutaan säilyttää, puolet johtajapaikoista pitää lopettaa. Minä en ainakaan halua maksaa veroa julkisen puolen keskijohdosta vaan siitä että koulutus ja terveydenhoito säilyy. Siis siitä, että kansalaisia palvellaan tasapuolisesti, joka on vissiin demokratian idea.

Kun teen töitä yritysten kanssa, ainoa mikä minua organisaatiossa todella kiinnostaa, on kuka päättää. Kuka sanoo viimeisen sanan, joka myös pitää. (Aina ei tosin löydy häntäkään.) Päättäjä olisi paljon selkeämpi tehtävänkuva kuin johtaja. Kuka tässä yrityksessä saa päättää ja mistä? Kenellä on vastuu? Kuka sen kantaa? Heitä on merkittävästi vähemmän kuin johtajia.

Johtajuus on vastuunkantoa. Lähes aina se pitää ansaita, usein tekemällä päätöksiä vastustuksesta ja huolista huolimatta. Arvostan jokaista henkilöä tittelistä riippumatta, joka ajaa oikeaa asiaa läpi vaikka joutuu kestämään typeriä päätöksentekoprosesseja sekä niitä urpoja, jotka vetävät natsojaan esiin näytellessään johtajaa. Näistä taistelijoista tulee joku päivä johtajia.

Johtaja-sana on toisestakin näkökulmasta vanhanaikainen. Kun pehmeät, feminiinisemmät arvot ja yrityksen tarkoitus alkavat aidosti ohjaamaan yrityksen toimintaa, johtajuuden merkityskin muuttuu. Se ei ole enää käskyttämistä vaan palvelemista. Erinomaiset johtajat tekevä joukkueestaan paremman. He valmentavat ja huolehtivat. He ovat kuin hyviä vanhempia. He haluavat luoda kulttuurin, jossa yksilö saa kasvaa, päättää omasta työstään, kehittyä ja tehdä virheitä.

Johtaja-nimike alkaa olla siihen väärällä tavalla arvottunut. Tietysti he tekevät myös päätöksiä ja puolustavat omiaan, mutta eri motiiveista käsin kuin ennen, tarkoituslähtöisesti eli suuremman arvon puolesta. Johtajan ego on tässä tapauksessa pahin mahdollinen uhka yrityksen arvoa luotaessa. Se on Nalle- ja Olli-ajan kasvateille kova paikka.

Kirjoittaja Tommi Laiho on markkinointitoimisto Folkin toimitusjohtaja.