En haluaisi aloittaa kolumnia sota-ajan lapsilla, mutta historiallinen viitekehys on tarpeellinen. Mennyttä ei oppikirjoissa usein muistella kuin tapahtumin. Mielentiloja, kasvua ja tunteita niissä harvemmin käydään läpi. On kuitenkin ilmiselvää, että sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat kasvoivat ihan toisessa todellisuudessa kuin me 70-luvulla syntyneet saati meidän lapsemme.

Sota jätti jäljet. Koko maa toimi selviytymismoodissa. Hämmästyttävän yksimielisesti ja demokraattisesti maa uudelleen rakennettiin. Painopiste oli tekemisessä, tuotannossa ja tuottamisessa. Tunteet ja psykologia olivat täysin toisarvoisia aiheita, niille ei ollut aikaa eikä ymmärrystä. Oma sukupolveni kasvoi enempi tai vähempi tunnevammaisina, kykenemättä käsittelemään tai sanoittamaan omia tarpeitaan. Emme osanneet olla yhteydessä toisiimme. R-sana ei kuulunut päivittäiseen sanastoomme. Pehmeät arvot olivat suljettuna sisään.

Nousukausi teki meistä nousukkaita ja juppeja. Kasvu ja talous ohjasi toimintaa sekä ajattelua. Pikainen mielihyvä paikkasi tyhjää tunnetilaa. Ostettiin tavaroita, autoja ja asuntoja. Pullo oli opetettu meille jo kotioloissa oikeaksi lääkkeeksi kaikkeen. Jatkoimme konventiota. Me talouskasvu-uskoon opetetut emme ole kykeneviä pelastamaan maailmaan ja luontoa. Se sotii meidän kasvatustamme ja itsekkyyttämme vastaan.

Psykologia kertoo, että luonnevikamme ja neuroosimme ovat sukupolvien perimää. Luontaisesti yritämme luoda samat olosuhteet kuin lapsuuden kodissamme. Yritämme siirtää uskomuksemme lapsille. Jatkaa verilinjaa. Se on suurin virhe minkä voimme tehdä.

Oman sukupolveni ehkä paras anti on ollut rakastaa ääneen lapsiaan. Tietysti se ei päde kaikkiin, mutta minusta tuntuu, että olemme yrittäneet antaa lapsillemme turvaa ja lämpöä, omista vammoistamme huolimatta. Olemme itsekin edes jotenkin yrittäneet tutustua omaan persoonaamme ja sokeisiin pisteisiimme.

Surullinen totuus on, etteivät kaikki lapset lähde samoista lähtökohdista, samalta viivalta. Kasvava määrä nuoria on vaarassa syrjäytyä. Enemmistön olosuhteet ovat kuitenkin hyvät, ja juuri täysikäisyyteen astuneet milleniaalit ovat aivan toista rotua kuin me olimme. He tuntevat maailmaa ja sen tapoja. He haluavat kansainvälistyä. Heillä on parempi itsetunto ja rohkeus ilmaista itseään. Vaikka kyseenalaistan toistuvasti sosiaalista mediaa, se on kuitenkin antanut nuorille estradin. Nuoret ovat erittäin luovia, kokeilevia ja idealistisia. He tietävät missä mennään ja ottavat kantaa. He haluavat muuttaa maailmaa, näyttää osaamisensa sekä verkostoitua. Jos he välttävät ihailun tarpeen ansan eivätkä pyri ensisijaisesti julkkiksiksi, heillä on aidosti mahdollisuus tehdä kaikki toisin.

Meidän tehtävä mielestäni on tukea tätä kasvua ja heidän paremman tulevaisuuden ihanteitaan. Kaiken komentamisen ja mukatietämisen sijaan voisimme kuunnella heidän ajatuksiaan sekä oppia niistä. He tietävät monta asiaa paremmin kuin me. Heissä on uskoa ja optimismia. Omalle aikuiselle tyttärelle sanoin, ettei ikinä kuuntelisi argumenttia ”vanhemmat ovat viisaampia ja heitä pitää totella”. Sellainen väite tuhoaa heidän luovaa ajatteluaan ja uskallustaan yrittää. Varsinkin kun tietää, miten osa keski-ikäisistä juoksee kadonneen nuoruutensa perässä ja hölmöilee rankemmin kuin kukaan meidän lapsistamme on ikinä hölmöillyt. Ei meistä ole opettajiksi, kun omakin kasvumme on täysin kesken. Hyvillä mielin voimme silti olla. Meistä huolimatta lapsemme ovat parempia versioita ihmisyydestä. Ja kohta he päättävät meidän puolestamme, mikä on kaikille hyväksi.

Kirjoittaja Tommi Laiho on markkinointitoimisto Folkin toimitusjohtaja.