Käytämme elämme energisimmät vuodet kiipeämiseen kukkuloille, jotka voisi nimetä vaikka Maineeksi, Rahaksi ja Tavarapaljoudeksi. Ja kun nuo kukkulat on saavutettu, joskus helpommin, joskus uhrausten kera, meihin iskee tyhjyys. Mitä seuraavaksi?

Asia on näin, jos yhtään kuuntelemme mitä David Brooksilla ja tämän uunituoreella Second Mountain -kirjalla on sanottavaa. Osittain muistelma, osittain opas keski-ikäiseen itseruoskintaan ja osin konservatiivinen kritiikki siitä, mihin me ihmiset energiamme laitamme, kirja on hyvä muistutus elämästä runsauden aikakautena. Aikakautena, jolloin kaikkea on saatavilla, mutta mikään ei ole arvokasta.

Brooksin maailmassa tuo arvokas löytyy niiltä toisilta kukkuloilta. Niiltä kukkuloilta löytyy asioita kuten Perhe, Yhteisö, Uskonto ja Filosofia. Kuulostaa toki kovasti self-helpiltä, ja tähän kun yhdistäisi vielä vegaanisen keton, cross-fitin ja digipaaston, yritysluentokiertue olisi tekemistä vaille valmis.

Brooksin maailmassa kaikki muutos lähtee yksilöstä, ei rakenteista. Kaveria pitää ja saa tukea, mutta muutosta ei tapahdu ilman yksilön omaa tahtoa. Näin ilmaistuna, Brooksin maailmankuva saattaa helposti kuulostaa nykyajan yksilökeskeisiltä pilipalifilosefeilta, joiden mielestä #kaikkionmahdollista kunhan uskoa ja positiivista tsemppiä löytyy. Uusi ura, laihdutus ja rakkaus ovat vain itsestä kiinni, joskus tosin tositeeveen supertrainerin avustuksella.

Vastuusaarnaajilla on aina oma paikkansa, ei siinä mitään. Teemme valintoja, hyviä ja huonoa, ja asioilla tuppaa olemaan seurauksia.

Mutta joskus ne yksilön voimat uupuvat tai ovat rajalliset. Sankaritarinoista huolimatta systeemisiä muutoksia tarvitaan. Ja niihin saatetaan tarvita sellaisiakin kauhistuksia kuin sääntely, verotus ja poliittinen ohjaus.

Itse suhtaudun äärimmäisellä skeptisyydellä monopoleihin. En yksinkertaisesti suostu ymmärtämään, miksi valtio suhtautuu niin kaksinaismoralisesti alkoholinmyyntiin tai rahapelien markkinointiin. Jos nuo molemmat ovat niin pahasti, looginen vastaus olisi kieltäminen ja rankka rajoittaminen, ei yksinmyyntioikeus hillotolpalla. Vapaaksi vaan, olen itsekin toistanut.

Oli monopolien tulevaisuus mikä tahansa, alkoholi on merkittävä yhteiskunnallinen sekä yksilötason ongelma. Samoin peliriippuvuus. Ja tällöin kaikki ei ole ihan itsestä kiinni ja #onnistunkunvainyritän-hengestä, vaan niitä kavereita tarvitaan niin myötä- kuin vastamäessäkin, niin julkisia kun yksityisiäkin.

Harva meistä kiipeääkään sille seuraavalle kukkulalle yksin. Vielä harvempia meistä ei ole joku toinen joskus kantanut. Joskus jopa vasten omaa tahtoamme, rajallista ymmärrystä tai lyhytnäköisyyttä.

Tätä kantamisurakkaa kutsutaan syystäkin yhteiskunnaksi, ei yksilökunnaksi. Ehkä sen seuraavan kukkulan nimi onkin Jokainen on Mukana.

Demos Helsingin Petteri Lillberg kirjoittaa aikamme ilmiöistä, totuuksista ja asioista, joista voi olla monta mieltä.