Ruikuttaja [lat. validus validus] on maailman levinnein maalla kulkeva petoeläin. Ruikuttaja kuuluu loisten sukuun ja sen lähisukulaisia ovat muun muassa laakamadot, täit ja syyhypunkki. Ruikuttajalla on myös lukuisia alalajeja, kuten elämäntapakitisijät, krooniset valittajat ja ns. vikisijät.

Ruikuttaja on lihansyöjä, joka syö kollegoitaan ja viattomia tuttaviaan. Joskus kovin nälissään myös satunnaisia ohikulkijoita.

Ruikuttajalle on ominaista, että sen myrkyllisyys lisääntyy iän myötä. Jonkinlaisia yhtymäkohtia on myös havaittu ex-puolisoiden ja ruikuttajien välillä, mutta tästä ei ole tieteellistä näyttöä.

Levinneisyys & elinympäristö

Ruikuttajien levinneisyys käsittää lähes koko asutun maapallon, mutta parhaiten lajia tapaa länsimaisissa yhteiskunnissa, ns. ensimmäisen maailman ongelmia käsittävillä alueilla. Pieniä populaatioita on pesiytynyt lähes jokaiselle työpaikalle ja jokaiseen tuttavapiiriin.

Ruikuttajalle on ominaista jatkuva liike, minkä ansiosta laji leviää nopeasti uusille asuma-alueille. Ruikuttajien erityispiirteenä on myös tartuttaa toksinen asenteensa ympärillä oleviin, jolloin laji pysyy elinvoimaisena lähes itsestään.

Toisin kuin monet muut nilviäiset, ruikuttaja liikkuu kaikkina vuorokaudenaikoina. Aggressiivisimmat tapaukset ovat liikkeellä ruuhka-aikoina ja aamuyöstä.

Ruikuttajan elinympäristöä ovat kuivien heinikkomaiden ja pensastojen lisäksi toimistojen käytävät sekä muut sosiaaliset kohtaamispaikat. Ruikuttajan eräs alalaji, ”arjen sankarit” [lat. marttyyros], vaikuttaa erityisesti sosiaalisen median kanavilla.

Suurin osa ruikuttajista elää laumoissa ja niillä on pysyvät reviirit. Laajan levinneisyyden ja runsaslukuisuuden vuoksi kanta on kansainvälisessä uhanalaisuusluokituksessa arvioitu erittäin elinvoimaiseksi, jopa ylimitoitetuksi.

Elintavat & ominaispiirteet

Ruikuttaja tarvitsee elääkseen energiaa, jota se imee muista ihmisistä. Se hiipii varovaisesti lähelle saalistaan, mutta pysyy hievahtamatta paikallaan, kunnes uhri on tullut sopivalle etäisyydelle sen elämään. Silloin se ponkaisee saaliinsa kimppuun muutamalla loikalla.

Ruikuttaja työntää pitkät kyntensä piiloistaan ja kynsii tiensä saaliin hermostoon. Se näännyttää uhrinsa hitaasti, mutta varmasti.

Ruikuttajan DNA:ssa on geenimutaation muodostama kromosomiyhdistelmä, minkä vuoksi aurinkoisella säällä tuulee aina ikävästi, organisaatiomuutos on perseestä eikä valkoviini ole tarpeeksi kylmää. Ruikuttaja on kuitenkin leikkisä luonne, sillä se haluaa jatkuvasti pelata roolileikkiä, jossa hän on uhri.

Ruikuttajan silmät ovat tyypillisesti viivamaiset ja ne kiiluvat pimeässä samaan tapaan kuin karvattomalla kissalla. Sen näkökenttä on hyvin kapea. Tärykalvoihin on evoluution saatossa kehittynyt erityinen heijastuskerros [lat. tapetum lucidum], joka estää kuulemasta muiden mielipiteitä.

Ruikuttajan äänellinen viestintä on suppeaa. Tunnetuin viestintämuoto on narinamainen vihlova ääntely.

Laji on siitä poikkeuksellinen, että se lisääntyy itsestään. Täten soidinmenoja eikä parittelua tarvita, mikä osaltaan voi selittää lajin aggressiivista luonnetta.

Lähteet

  • Kettunen, E (2018): Lapamadosta ruikuttajaan – Koko perheen nilviäiskirja. Academic Press
  • Kettunen, E (2015): ”I want to talk to your manager”. Katsanto kansallisparasiittimme lajikäyttäytymiseen. Fox Kustannus

Aiheesta muualla

  • Trump, D (2018): The Vanishing Positivity? – Encyclopedia of Validus Validus.

Kirjoittaja Elina Kettunen on mainostoimisto Mirumin copywriter.