Olin tilaisuudessa missä elämää kokenut ihminen kertoi omaa tarinaansa. Paikalla oli kolmisensataa ihmistä. Heistä kenties viitisenkymmentä kuunteli puhujaa. Suurin osa selaili kännykkäänsä, otti itsestään kuvia ja jorisi kovaan ääneen tyhjänpäiväisiä keskenään. Heidän huomionsa oli kaikkialla muualla kuin puhujassa, vaikka hänen tarinansa oli kiinnostavampi kuin suurimman osan paikalla olijoista. Oma huomioni kulki edestakaisin puhujasta hänen epäkiitolliseen yleisöönsä. Yleisö oli huomioni häiriötekijä.

En tiedä onko se ikä, pelko tai jokin muu tiedostamaton asia, mutta pidän aikaani entistä arvokkaampana. Ajanhukka on elämänhukkaa. Sama pätee huomiooni. Haluan keskittää sen olennaiseen.

Näkyvä todellisuutemme on kiirehtimistä ja kalenteroitua, sairaanloista toimintaa. Siihen ei ihminen mahdu. Henkistä kasvua ei synny. Minäkuvaa ei maalata, se jää ääriviivoiksi.

Teoriassa ymmärrämme ajan olevan rajallinen varanto. Se loppuu, aina aikaisemmin kuin toivoisimme. Osa kalenteroi hidastamista, jotkut jopa pysähtymistä. Osa ajattelee sen oman ajan tulevan myöhemmin, kun on tehnyt tämän kaiken ensin. Osa ei ajattele sitäkään, koska he eivät ajattele. On traagista, että ihmisyyden syvin olemus täytyy kalenteroida, koska muuten sille ei ole tilaa.

Se, että on johonkin varattuna aikaa, ei kuitenkaan vielä tarkoita mitään.

Voin olla maailman kauneimmassa paikassa ja itselleni tärkeiden ihmisten kanssa, mutta jos huomioni on puhelimessa, jossain ihmisessä joka ei ole paikalla tai vaikka kengässäni olevassa kivessä, en ole paikalla. Huomioni ei ole läsnä. Minä en ole tässä. Olen siellä missä huomioni on. Ja huomiomme on siellä missä ajatuksemme ja tunteemme ovat. Ne voivat olla menneessä tai tulevassa, ne voivat olla peloissa tai unelmissa, ne saattavat murehtia menetettyä tai jumittaa jotain tehtyä virhettä. Voin nähdä sinut siinä edessäni, puhua sinulle ja saatat nyökätä, mutta et ole siinä. Se on hämmentävän yksinkertainen totuus.

Tämän teorian perusteella voi olla, että yksilö elää elämänsä olematta siinä tilanteessa tai paikassa missä hän fyysisesti on. Hän ei saa hetkestä mitään. Emme elä näkyvässä todellisuudessa vaan mielessämme.

Kärsimättömyys ja kyvyttömyys keskittyä on tutkitustikin huipussaan. Aivomme ovat koko ajan hälytystilassa. Huomiomme menee pitkin seiniä. Se johtaa siihen ettemme opi mitään uutta emmekä muista enää mitään. Emme muista mitä tapahtui eilen saati edellisviikolla. Emme muista mitä joku meille tärkeä ihminen teki tai sanoi tai miten häntä voisi huomioida. Emme tajua tilannetta missä olemme. Tunnekokemuksia ei synny. Syvää yhteyttä ei tapahdu, vain pinnallista hälinää. Henkilöhistoriamme ainoaksi merkinnäksi jää; oli kiire, tein paljon kaikkea. Roboteilla on sama logihistoria.

Voiko tälle enää tehdä mitään? Ei voi, jos et pysty olemaan irti turhuudesta ja puhelimesta. Jos ”täytyy” ja ”pitää” –sanat ohjaavat toimintaasi. Ei voi, jos et opettele olemaan toisin. Edes tunnin rauhoittaminen kalenteriin per päivä ei riitä, koska silloin pääsi yhä pyörittää sitä kaikkea mitä pitäisi tehdä ja mitä juuri saatat menettää somessa. Se tunti tuntuu kivuliaalta, koska aivosi kaipaavat sitä toimintaa mihin se on tottunut, sitä mihin se on opetettu. Rauhallisesta hetkestä tulee kestävyyssuoritus. Tiedät tunteen, tietyis, koska me kaikki kärsimme samasta. Näin vaikka sisälläsi piinaa koko ajan ajatus siitä, että tämä hetki ja nämä ihmiset ansaitsisivat huomiosi. Silti kahleesi on vahvempi kuin tahtosi.

Yhden teorian mukaan riippuvuuksista pääsee psyykkisesti irti kolmessa kuukaudessa. Se on sama aika kun ihminen tarvitsee oppiakseen uuden käytännön tai rutiinin. Jostain tulee pysyvä osa elämää.

Viitaten aiempaan, olen tiedostaen yrittänyt opetella uusia rutiineja ja huomion keskittämistä. Kokeilen erilaisia rytmejä ja tapoja. Yritän tyhjentää mieleni vain yhteen asiaan tai ihmiseen kerralla. Se on todella vaikeaa, vähän väliä tulee takapakkia ja huomaan ärsyyntyväni kaikesta turhaksi leimaamastani. Sen olen tajunnut harjoittelun aikana, että kun arvostan sitä mihin huomioni keskitän, olen luovempi ja ajatteluni on selkeämpää. Olen ehkä napsun parempi isä ja käymäni keskustelut hedelmällisempiä. Muistan paremmin. Tunnen vahvemmin. Kohtaan robotin sijasta toisinaan itseni. Sen etäisesti tutun kaverin, jolle haluaisin hyvää, mutta joka on aika toope.

Kirjoittaja Tommi Laiho vastaa markkinointitoimisto Folkin strategiatyöstä ja uusasiakashankinnasta.