Radikaalia maalaisjärkeä

Petteri Lillberg 9.4. 08:15

Sukupolvemme taistelu on taistelu itsekkyyttä vastaan

Petteri Lillberg

Joskus kysyttiin, onko meillä suomalaisilla malttia vaurastua. Nyt kysytään samanlaista malttia demagogien vaihtoehtoisen faktojen maailmassa.

Peter Vesterbackan tähdittämä Unicefin osinkolaskuri on terveellinen muistutus siitä, miten paljon hyvää suhteellisin pienillä euromäärillä voi saada aikaan.

Lahjoitus, joka käytetään opettajien koulutukseen, tarvikkeisiin ja lapsen koulupolun varmistamiseen, generoi uutta tulevaisuutta yksilön köyhyyden kierteen katkaisemisesta aina bruttokansantuotteen kasvuun saakka. Kampanja muistuttaa myös siitä, että kukaan meistä ei elä umpiossa, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Meillä suomalaisilla onkin vahva perinne heikomman auttamisessa. Onhan sodanjälkeinen historiamme varsinainen Suomen ihme. Ajatus siitä, että kaveria ei jätetä siivitti paitsi omaa yhteiskuntarauhaamme ja vaurastumistamme, myös Suomen globaalia identiteettiä ja paikkaa maailmassa. Monille YK ja muut kansainväliset tulivat tutuiksi miltei äidinmaidossa.

Globaaliin kansalaisuuteen kuuluu myös koko talousjärjestelmämme muutos. Jos vuonna 1969 maa- ja metsätalous kattoi 21 prosenttia elinkeinorakenteestamme, vuonna 2019 tuo luku on 4 prosenttia. Tänään 74 prosenttia suomalaisista saa elantonsa palveluista.

Palvelut eivät tunne rajoja. Kaikenmaailman muurinrakentajat, Välimerellä kylmään veteen rajoja piirtävät ja taloudellisella nationalismilla kansanedustajapaikkoja havittelevat ovat kaikki paitsi moraalittomia niin myös väärän totuuden profeettoja.

Ajatus siitä, että voisimme täällä Impivaarassa poimia rusinat pullasta ja jotenkin elää ikuista lottovoittajakansan elämää ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Suomi on kansainvälistyneen, avoimen ja palveluihin perustuvan talouden suurimpia voittajia. Ja silloin kun kilpailu on kurittanut, olemme ottaneet opiksi ja luoneet uutta.

Suomalainen luova teollisuus tuottaa pienemmän osan kansallisesta vauraudesta kuin verrokkimaissa Ruotsissa ja Isossa-Britanniassa. Änkyrät huutelevat tässä vaiheessa, että pitääkö sitä aina verrata maailman parhaisiin. Tietysti pitää, kehen sitten? Jos Helsinki ei kilpaile Tukholman tai Lontoon kanssa maailman luovasta potentiaalista, olisivat positiointi ja syyt uskoa väärin asetettu.

Vai kuka viimeksi huuteli vähemmän kansainvälisten mainostoimistojen tai vähemmän maailmalle haluavien yritysten perään? Olisiko kiva taas alkaa kirjoittaa mainoksia vain suomeksi tai jotenkin ihanampaa, jos se työkaveri olisikin vähän vähemmän ulkomaalainen?

Ikuisesti brexitinsä kanssa kipuileva Lontoo on jo herännyt todellisuuteen. Epävarmuus on tarttunut paitsi talenttiin, niin myös yrityksiin. Oman veikkaukseni mukaan Amsterdam taitaa olla koko seikkailun ainoita voittajia. Helvetissä lieneekin ihan erityinen paikka sille, joka väitti EU:lta mukasäästyvien rahojen suoraan siirtyvän Britannian kansallisen terveydenhuollon kehitykseen.

Joskus kysyttiin, onko meillä suomalaisilla malttia vaurastua. Nyt kysytään samanlaista malttia demagogien vaihtoehtoisen faktojen maailmassa. Sukupolvemme taistelu onkin taistelu itsekkyyttä, narsismia ja vinoutunutta äärinationalismia vastaan. Media, journalismi, viestintä ja markkinointi voivat kaikki kantaa kortensa kekoon. Mielipiteen vapaus ei vielä tee kaikista mielipiteistä yhtä arvokkaita.

Me ihmiset pystymme käsittämättömään hyvään ja yhteisen edun edistämiseen.

Autamme vierasta hädässä, ja uskomme myös itse saavamme apua hädän hetkellä. Ajatus siitä, että jokainen meistä kohtelee muita samalla tavalla kuin haluaisi itse tulla kohdeltavan, on vahva.

Pidetään tästä kiinni, meillä ja maailmalla.

Demos Helsingin Petteri Lillberg kirjoittaa aikamme ilmiöistä, totuuksista ja asioista, joista voi olla monta mieltä.

Kumppaniblogit

Kaupallinen yhteistyö