Kun vastaani tulee taho, joka väittää olevansa aito, minulta pääsee pieni oksu. Sitä vastoin, kun kuulen jonkun pyrkivän totuuteen, koen kiinnostusta. Pyrkiä-verbi on lauseessa minulle oleellinen lisä. Se kertoo, että toiminnalla on tavoite ja se on kovan työn, pyrkimisen, takana. Totuus on vaikea kohdata. Se maksaa tunnehintaa. Valehtelu on näennäisesti helppoa. Se syö vain sisältä, toki rotan lailla, koko ajan ja koko sielun.

Olen päästänyt suustani ja kynästäni kaikenlaista. On harva asia, johon minulla ei ole mielipidettä tai absoluuttista totuutta. Olen ristiriitainen persoona. Särkyvä parkuva jätkä. Joku kutsuu minua omintakeiseksi, toiset hulluksi. Pyrkimykseni on hyvään, mutta toisinaan saatan loukata. Tämä itsepaljastus on vain johdatus keskeisempään viestiin. Minä en ole ikinä joutunut todella vaikeisiin ongelmiin siitä mitä olen sanonut tai kirjoittanut. Olen sitä vastoin joutunut kärsimään siitä, mitä olen jättänyt sanomatta. Sanomatta jättäminen, totuuden kiertäminen, on tuhoisampaa kuin kohtaaminen. Kohtaaminen jättää mahdollisuuden, se antaa kuulijalle vaihtoehtoja, se tarjoaa mahdollisuuden luottamukseen ja syvemmän suhteen syntyyn. Hiljaisuus ei sitä tee. Tämä pätee niin sisäiseen monologiin kuin ulkoiseen dialogiin. Muutos syntyy vain kun kohtaa vaikean ja arvaamattoman.

Tässä maailmassa, jossa valheet, mielipiteet, pinnallisuus ja vastenmieliset narsistibrändit temmeltävät, totuuteen pyrkiminen on raikas ja tervetullut poikkeus. Se on erilaista. Se vetoaa jopa meihin kaikkiin valheellisiin, koska jokainen tajuaa sen vaatiman rohkeuden. Se luo pitkäaikaista uskollisuutta. Totuuden puhujaan voi luottaa. Hän on turvallinen, vaikka totuus olisi vaarallinenkin tai ikävä. Totuus on rohkean sanastoa. Totuus ei kaipaa imagon rakennusta, kiillottamista tai mielikuvien manipulointia. Se osuu sellaisenaan. Säännölliseen valehtelijaan ei kukaan luota. Kertomatta jättäjään suhtaudutaan varauksella.

Brändit, jotka on rakennettu imagon varaan, ovat väistämättä kapeita ja yksioikoisia. Ne jäävät imagonsa vangiksi. Niiltä ei odoteta mitään yllättävää, isompaa tai merkityksellisempää. Se on helppo esimerkittää henkilöbrändien kautta. Kukaan ei odota tai edes toivo Teemu Selänteeltä, iskelmälaulajalta tai hyvinvointivalmentajalta yhteiskunnallista tai poliittista avautumista. Vaikka heillä olisi hyvä ajatus, sitä ei oteta vastaan, koska se ei sovi heidän imagoonsa. He ovat koko uransa olleet yhden aiheen ihmisiä. Sama pätee yritysbrändeihin. On vaikea ottaa tosissaan Hesburger in ympäristön pelastamista, kun olemme katselleen majoneesimainontaa yli 30 vuotta. Vaikka tarkoitus olisi hyvä ja sen eteen tehty tosissaan töitä, se ei vakuuta meitä, ainakaan vielä.

Totuus meitä kiinnostaa, rosoinenkin. Kun yritys pyytää anteeksi julkisesti hölmöilyjään, se voittaa takaisin sydämiä. Jos se säännönmukaisesti kieltää tai selittelee tekojaan, se tuomitaan pysyvästi. Yritysten tuntuu olevan järjettömän vaikea myöntää mitään jossa se ei ole onnistunut. Se tekee niistä epäinhimmillisen oloisia. Me arvostamme ketä tahansa, joka on aiheuttanut meille mielipahaa ja pyytää sitä anteeksi todellisessa elämässä, mutta yritykset yhä haluavat olla ihmisten yläpuolella. Ihmiset ovat outoja, ristiriitaisia, totta ja valhetta, kampailuja, epäloogisia, vimmaisia, laiskoja, pelokkaita ja rohkeita, iloa ja ahdistusta täynnä. Jotkut ihmiset osaavat sen myöntää, siksi he ovat vetovoimaisia. Juuri mikään brändi ei samaan pysty. Odotamme sitä ihmettä.