Tänään se iski. Tunsin sen tulevan jo aamusta. Siirsin koko ajan aloittamista eteenpäin. Keksin katsottavaa Netflix istä, kynnetkin oli leikkaamatta, jääkaappi siivoamatta, maileihin piti vastailla. Aloin järjestelemään vaatekaappia, joka kertoo kohdallani hätätilasta, akuutista kriisistä. Ihan takuulla hätänumerossa nauretaan, jos nyt soitan ja sanon että olen kadottanut sekä tarkoitukseni että sen kesällä ostamani valkoisen puuvillapaidan, ja tarvitsen välittömästi apua.

Paniikkikohtaus on tulollaan. Minun kohdallani se tarkoittaa kehäpäätelmää hulluksi tulemisesta, sydämen tykytystä ja huimausta. Lopulta ajaudun sängyn pohjalle ja koko vartalo tärisee horkassa, suustani pääsee voihkintaa tai nyyhkytystä. Se on niin säälittävä tila, että siinä säälii jo omaa itsesääliäkin. Eikä sitä voi selittää kenellekään, joka ei ole mitään vastaavaa ikinä kokenut. Vaikka aina sanotaan, että puhuminen auttaa, se ei auta, jos yhteistä kieltä ei ole. Siinä tilassa olen avaruudesta, en tältä galaksilta, ja muut maasta, ainakin siltä tuntuu. Ja tunne, joka minusta ei yleensä ole kaikki, on silloin kaikki. Järjellä ei ole mitään tekemistä, kun ihminen ajautuu primitiivisyytensä varaan.

Olen kirjoittanut jo puolen tuhatta blogia, mutta nyt tuntuu ettei minulla ole enää mitään sanottavaa. Sekin on vähättelyä. Ihminen on mitä ajattelee. Minulla ei ole enää yhtään ajatusta! Se on aivan karmea kohtalo. Tässä iässä, teoriassa hyvässä iässä, koko sammio on tyhjä. Sielun reikä huutaa täytettä eikä minulle ole antaa sille mitään. Selityksiä minulla on sata, sanoja nolla. On ollut kiirettä ja vähän kaikenlaista huolta. Tuleva viikkokin on pelottava.

Voin ihan hyvin jättää yhden blogin väliin, kyllä se annetaan anteeksi, ei sitä odota kukaan. Paitsi yksi. Minä. Minä tahdon tulla sanoiksi, näkyväksi, eläväksi, hetkeksi. Jotta voin taas palata luolaan, ajatuksien luokse. Joita ei enää ole. Minulla ei ole mitään minne palata tai miksi! Sanat ovat lihaani. Ne ovat ainoa asia, mitä minulla on tarjota kellekään. Mutta niistä on kadonnut terä, ne ovat bulkkia, tylsiä ja onttoja lauseita, joissa ei ole lukijalle mitään uutta. Viime blogikin meni kaikilta ohi. Mitä minä yritin sanoa ja miksi? Hävettää.

Herään ahdistuksessani tuohon sanaan. Häpeä. Minähän en häpeä mitään? Mistä tuo nyt tuli? Se on valhe. Tietysti häpeän. Häpeä on kuin home talossa. Se haisee, imeytyy, leviää ja rihmastoituu. Se sairastuttaa. Kun ihminen on koko ajan ylitietoinen siitä mitä tekee, häpeä painaa hänet alas, hän ei uskalla kokeilla tai heittäytyä.

Mitä minä muka häpeän? Sitä kuvittelee olevansa erilainen, vapaa ulkoisista paineista ja odotuksista. Sitten tajuaa olevansa kuten kanssaeläjät. Ihmistä ei ole olemassa kuin yhteydessä muihin ihmisiin. Jos joku eläisi vuorella 80 vuotta yksin, tapaamatta koskaan ketään, jättämättä mitään jälkeensä, onko hän ollut olemassa? Häpeän jos en täytä itselleni asettamia tavoitteita ja muiden odotuksia.

Kun kehut tai reagointi vaihtuvat hiljaisuuteen, ihminen kuvittelee tehneensä väärin. Pää mielikuvittelee mitä muut ajattelevat sinusta, vaikka he eivät ajattelisi mitään. Kaiken keskellä homeisen habituksen ytimessä oma ego huutaa, se joka luulee olevansa jotain. Se, joka ei anna armoa, vaan vaatii lisää aina nälkäiseen kitaansa. Se vaatii ehdollista rakkautta, armopaloja muilta, huomiota ja tykkäämistä loputtomasti. Vaikka mikään ei tule ikinä riittämään niin kauan kuin se ei hyväksy itseään tai välitä itsestään.

On ilta. Luen mitä kirjoitin päiväkirjaan. Hävettää. Painan send. On liian myöhäistä tai vasta varhaista.

Kirjoittaja Tommi Laiho on markkinointitoimisto Folkin toimitusjohtaja.