Radikaalia maalaisjärkeä

Petteri Lillberg 20.11. 08:10

Työntekijäkokemus on #ilovemyjobia isompi asia

Petteri Lillberg

Jos haluamme radikaalisti ja oikeasti muuttaa työntekijäkokemusta, muutos vaatii rakenteiden muuttamista.

Pikainen googlaus paljastaa, että työntekijäkokemuksen ympärille on syntynyt ihan oma teollisuudenalansa.

Aihe on tietysti tärkeä, ja kuka ei olisi nähnyt Richard Bransonin suuhun laitettua viisautta työntekijöiden ykköseksi laittamisesta? Kansainvälisessä osaamistaloudessa kilpailua käydään parhaasta talentista, sen rekrytoinnista sekä pitämisestä yrityksen palkkalistoilla.

Konsulttienkin huomio on jo pitkään ollut organisaatiokehittämisen vahvimmassa taikasanassa, kulttuurissa. Pingispöydät, aamupalat ja muut arjen ihanuudet on tuomittu pinnalliseksi hutuksi, ja huomio on kiinnitetty merkityksellisyyteen, tiimityöhön ja vuorovaikutukseen.

Tärkeitä nämäkin. Nykyaikainen työ on ennen kaikkea yhdessä tekemistä ja kukaan ei enää pysty ratkaisemaan asioita yksin. Ja jos työ tuntuu tyhjänpäiväiseltä sanojen pyörittämiseltä ilman oikeaa vaikutusta, powerpointit alkavat nopeasti tuntua kultaiselta häkiltä ja keskiluokkaiselta kauhukokemukselta.

Työntekijäkokemus pitää kuitenkin pelastaa markkinointikuorrutukselta. Markkinoijien märässä unessa työntekijät marssivat sosiaaliseen mediaan, kehuvat työpaikkansa, kanssakollegansa ja asiakkaansa maasta taivaaseen orwellilaisessa naminamihengessä, kuvan kera.  #ilovemyjob on yhtäaikaa sekä nykyajan uskontunnustus että uskollisuusvala.

Jos haluamme radikaalisti ja oikeasti muuttaa työntekijäkokemusta, muutos vaatii rakenteiden muuttamista, päätöksenteosta, avoimuudesta ja osallisuudesta alkaen. Niissä on suuren muutoksen siemen.

Mitä uutta ja ihmeellistä työpaikoilla tapahtuisikaan, jos uusimman esimieskoulutuksen sijaan poistaisimmekin esimiehet kokonaan, ja antaisimme itseohjautuvien tiimien itse päättää asioistaan?

Mitä jos pärstäkohtaisten ja yksilöä kannustavien bonareiden sijaan jakaisimmekin yhteisestä hyvästä tasaisesti kaikille, toimenkuvasta, työkokemuksesta ja ikävuosista riippumatta?

Mitä tapahtuisi kyräilylle ja palkkatasa-arvon puutteelle, jos kaikkien palkat yrityksissä olisivat julkisia joka päivä, eivätkä vain yhtenä kansallisena kateuspäivänä?

Mitä jos innovaatiot, keksinnöt ja uudet oivallukset olivatkin työntekijän, ei työnantajan omaisuutta?

Mitä jos osakeyhtiön tulevaisuuden arvoa ja tekemisen merkitystä mittaisikin sen aikaansaama positiivinen yhteiskuntavaikutus, ei pelkkä kalenterivuoden tulos tai taseen paksuus.

Mikään näistä esimerkeistä ei sinänsä ole edes kovin ihmeellinen asia. Kaikki ovat jo tavalla tai toisella käytössä eri organisaatioissa, meillä ja muualla, mutta kaukana vielä standardista ja yleisestä tavasta toimia.

Jos näin tapahtuisi, kysymys ei enää olisi pelkästään uudesta työntekijäkokemuksesta. Kysymys olisi uudesta työntekijäliikkeestä.