Radikaalia maalaisjärkeä

Petteri Lillberg 14.8.2018 08:37

Mikä on sinun parasta ennen -päiväyksesi?

Petteri Lillberg

Kun työ muuttuu sekä yksilöllisemmäksi että vapaammaksi, lisääntyy myös epävarmuus. Mitä minun pitää osata tänään, mitä huomenna?

Vanhan vitsin mukaan kukaan ei jää eläkkeelle markkinointihommista. Vitsin takaa löytyvät muuttuvat osaamisvaatimukset ja organisaatioiden ihmisiä ulospullauttavat tuolileikit sekä myös lisääntynyt ymmärrys siitä, että jokaisella meistä on oikea lupa arvioida töitämme ja tekemisiämme säännöllisesti – ja vaihtaa alaa sekä ammattia niin halutessamme.

Mutta onko osaamisella luontevaa parasta ennen -päiväystä, joka tulee jokaiselle vastaan? Onko ihan ok ajatella, että kaikille meille tulee se päivä, jolloin on parempi siirtyä syrjään, antaa tilaa uusille ajatuksille ja luopua antiikkisten itsestäänselvyyksien toistamisesta. Kukaanhan ei halua olla se käytävillä liikkuva menneisyyden haamu.

Väitän kuitenkin, että harvemmin kysymys on teknisistä taidoista, tai edes substanssiosaamisen jälkeenjääneisyydestä. Paljon tärkeämpiä ja vaikeampia taitoja ovat kulttuuriset, työn tekemisen tapoihin liittyvät sosiaaliset muutokset ja niiden omaksuminen. Jos näitä taitoja ei kykene päivittämään, se on bye-bye.

Jos ennen uskoimme norsunluutornissa istuviin neroihin, nykyinen työkulttuuri painottaa yhdessä tekemistä ja avoimuutta. Kulttuurissa, jossa ideat rakentuvat toistensa päälle, ei keskeneräisyyttä, reaaliaikaista kommentointia tai jaettua verkkolevyä voi pelätä. Samassa rytäkässä nimittäin myös hierarkiat ja muut keinotekoiset turvasatamat tuppaavat sortumaan. Kukaan ei voi enää tehdä hommia piilossa.

Työurat tulevat väistämättä pitenemään ja monimuotoistumaan. Vakituinen tai kokoaikainen palkkatyö ei enää välttämättä ole se normitila, vaan lukuiset yhtäaikaiset tulonlähteet, osa-aikayrittäjyys sekä myös yhteiskunnan tuet, ovat kaikki osa tulevaisuuden kompensaatiota. Jos ei ole enää yhtä työuraa, ei myöskään yhtä mallia eläköitymiselle. 

Onko tulevaisuus siis supersenioreiden, jotka heittävät vaativaa asiantuntijakeikkaa lastenlasten vahtimisen ja etelänlomien ohessa? Ehkä näinkin, mutta kenen vastuulla on pitkäjänteinen ja jatkuva osaamisen kehittäminen ja uuden oppiminen, myös niiden kriittisten työelämätaitojen osalta?

Kun työ muuttuu sekä yksilöllisemmäksi että vapaammaksi, lisääntyy myös epävarmuus. Mitä minun pitää osata tänään, mitä huomenna? Myykö joku muu osaamistani, vai minä itse? Missä ja kenen kanssa työtä tehdään? Ei niin pieniä kysymyksiä, jotka kaikki vaikuttavat siihen, millä mielellä kukin työpäivänsä aloittaa.

Asiansa osaava, kunnianhimoinen asiantuntija tuskin haluaa tai edes tarvitsee Isoveljeä kertomaan, mitä hänen tulisi oppia ja osata. Lähestymistapaa on historiassa kokeiltua, ja tulokset eivät ole mairittelevia. Samaan aikaan, tuskin kaikkea jatkuvan uudistumisen painetta voidaan siirtää pelkästään yksilöiden vastuulle.

Vastaus piilee klassisessa 50/50 diilissä. Kyllä, asiantuntijan velvollisuutena on aktiivisesti pitää omista työelämätaidoistaan huolta. Näiden opiskelu ja oppiminen tuskin rajaantuu minkään klassisen työaika-ajattelun sisälle.

Ja kyllä, työyhteisön ja erityisesti johdon velvollisuutena on varmistaa, että yhteisö ei hukkaa arvokasta osaamista ja kokemusta tuijottamalla pelkkiä vuosirenkaita.

Se yhteinen tavoite lienee kuitenkin selvä. Se parasta ennen -päiväys saisi tulla mieluummin myöhemmin kuin aikaisemmin. Se on myös yhteiskunnan etu.

Demos Effectin Petteri Lillberg kirjoittaa aikamme ilmiöistä, totuuksista ja asioista, joista voi olla monta mieltä.

Kumppaniblogit

Kaupallinen yhteistyö