Kasvoin jätkäjengeissä, joissa vittuilu oli yhteinen kieli ja tapa olla. Jokaisesta virheestä sakotettiin. Olin hyvä sivaltamaan ja kostamaan. Ainoat tunteet, jotka sai osoittaa olivat ärtymys tai pilkallinen nauru. Kuvittelin kovuuden olevan tavoiteltavaa. Niissä porukoissa kenenkään itsetunto ei vahvistunut vaan jokainen pelkäsi varjoaan. Luovuutta tai kasvua ei näkynyt, herkkyys oli heikkoutta.

Naiset osoittivat todelliset virheet minussa sekä haavoittuvuuden olemassaolon. He eivät päästäneet minua helpolla. Se ei tietenkään koske kaikkia naisia, mutta naisen kanssa keskustelussa ei riitä, että osaa punnertaa yhdellä kädellä. Näin edessäni vaihtoehtoisen todellisuuden.

Luova työ, mainosala, yhdistivät nämä molemmat uskomukset. Alamme on kova ja pehmeää yhtä aikaa. Oma itsetuntemukseni kehittyi lukuisten virheiden myöntämisen kautta – kokeilemalla, epäonnistumalla ja menestymällä aloin löytämään oman äänen. Se oli pehmeä, mutta varustettu kaktuspiikein.

Johtajuus lankesi minulle, en ole sitä koskaan hakenut. Johtajuus opetti taas jotain uutta. Se on vastuunkantoa läheisistä. Se muutti minua, hitaasti ja paljon. Jopa siinä määrin, että unohdan toisinaan itseni, kun keskiöön on tullut tiimihengen luonti ja yksilöiden valmennus. Koen suurta iloa, kun ihmiset kasvavat. Se ei ole mahdollista kovista arvoista käsin. Ainoa tie kasvaa on totuuksien kohtaaminen, heikkouksien ymmärtäminen ja haavoittuvuuden juhliminen.

Luova ja innovatiivinen kulttuuri rakentuu erilaisten persoonien yhteisestä missiosta. Rohkeudesta kokeilla, kyseenalaistaa ja tehdä toisin, epäonnistua rankastikin.

Suuri luovuus perustuu virheisiin. Se on yhä monelle uusi tieto. Aina kun tekee jotain, jonka lopputulosta ei voi taata, läsnä on epävarmuus. Helpot ja turvalliset ratkaisut ovat luovan työn este. Pidättynyt keskustelu on taantumuksen tila. Vaikeat asiat pitää kohdata, vaikka kommunikointi sattuisi ja siitä ottaisi itseensä.

Jos ei ole tahtoa kehittää itsetuntemusta, ei voi menestyä tällä alalla. Kovikset ovat pelkureita, jotka esittävät roolia. Aggressiivisuus passivoi kaikki sen kohteet. Heille ei ole alalla tilaa, se on yleinen suuntaus, onneksi. Lohtua koviksille toisi oivallus siitä, että jokainen yksilö voi muuttua. Koviksen lähtökohdista se on vain todella raskas polku, täytyy haluta saada turpaan ja uskaltaa epäonnistua.

Miten muut voivat auttaa tällä reitillä koviksia tai itseään? Siihen oikea vastaus on mielestäni armo. Meille on usein lähes mahdotonta myöntää virheemme, pyytää anteeksi tai antaa anteeksi. Se johtaa lukkoihin, epäluottamukseen ja staattisuuteen. Mikään ei etene, kun kukaan ei anna anteeksi mitään tai kellekään. Olemme aivan säälimättömän ankaria itsellemme. Meitä painaa häpeä. Koemme, että virhe tekee meistä huonon ihmisen. Samoin kohtelemme muita. Jos joku tekee tai sanoo jotain, joka on mielestämme väärin tai tyhmää, korjaamme häntä. Kierre alkaa. Kulttuurin täyttää tunne siitä, ettei täällä saa mokata, olla ihminen. Alkaa varmistelu, sääntöjen määrittäminen, syypäiden etsintä ja vaikeiden keskustelujen välttäminen. Persoonat kielletään. Energia on negatiivinen. Luovuus karkaa etuovesta.

Tismalleen päinvastainen toiminta palvelee kasvua ja innovatiivisuutta. Se, mikä tuntuu mielenvikaiselta tai virheelliseltä, on se, missä itää uusia ajatuksia. Armahda itsesi ja toiset. Palkitse ja toteuta ideoita, jotka aiemmin olisi todennäköisesti tuomittu viallisiksi. Rumat ankanpoikaset kätkevät alleen kauneuden ja todellisen rohkeuden.

Kirjoittaja Tommi Laiho on markkinointitoimisto Folkin toimitusjohtaja.