Eräs yrittäjäjärjestö kysyi minua taannoin vetäjäksi puolen päivän mittaiseen brändityöpajaan, jossa olisin päässyt ratkomaan kymmenen eri aloja edustavan markkinoijan akuutteja ongelmia. Tarjottu palkkio: olisin saanut mainostaa uusinta kirjaani tilaisuuden aulassa pyörivässä powerpoint-esityksessä maksimissaan kahden (2) kalvon verran.

En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Jos yrittäjällä on tällaisia ystäviä, kuka tarvitsee enää vihamiehiä?

Viestintäalalla ilmaisen työn pyytämisestä on tullut suoranainen normi. Mediayhtiöt etsivät blogisteja, seminaarijärjestäjät puhujia, mainostoimistot harjoittelijoita. Vastineeksi tarjotaan näkyvyyttä, potentiaalisia liidejä, työkokemusta ja muuta syötäväksi kelpaamatonta.

Välillä törmää yrityksiin, jotka ovat aidosti hämmästyneitä siitä, että vuosikymmenten aikana asiantuntemustaan rakentaneet ammattilaiset eivät lähdekään puhumaan yrityksen juhlaseminaariin ilmaiseksi, pelkästä esillä olemisen riemusta. Psykoterapeutti Maaret Kallio kertoi Twitterissä, miten lukuisat yritykset kyselivät häneltä joulun alla ”jotain kevyempää ja armollisempaa luentoa” – ilmaiseksi, totta kai.

Kallio on yksi Suomen tunnetuimpia psykoterapeutteja, joten edes vahva henkilöbrändi ei suojaa ilmaistyön pyytäjien häirinnältä. Ongelmat ovatkin syvemmällä, kulttuurissamme.

Aineeton talous on monelle vielä kovin tuntematon käsite. Ministeriöt kyllä puhuvat aineettomasta arvonluonnista talouden uutena menestystekijänä, mutta juhlapuheen jälkeen ne hankkivat luovaa suunnittelua kuin kopiopaperia, ilman laatukriteerejä, halvimman yksikköhinnan perusteella.

Hyväpalkkaiset viestintäammattilaiset pahoittavat somessa mielensä, kun laatumedian juttu ei olekaan vapaasti luettavissa vaan siitä joutuisi, kauhistus sentään, maksamaan jopa euron. Seminaarijärjestäjä tinkii pääpuhujan palkkiosta sitkeästi muutamaa satasta, vaikka koko tapahtuman budjetti tiloineen, bändeineen ja sadalle hengelle tarjottavine kolmen ruokalajin illallisineen liikkuu kymmenissä tuhansissa.

Mikään edellä mainituista tahoista ei arvatenkaan pyydä maalaria työskentelemään ilmaiseksi tai ehdota catering-palvelulle että ruokatarjoilut maksettaisiin powerpoint-näkyvyydellä. Ehkä aineeton talous onkin ymmärretty tahallaan väärin, taloudeksi jossa rahaa ei tarvita lainkaan?

Mikä surullisinta, työelämään tulevat nuoret opetetaan tehokkaasti ilmaisen työn kulttuuriin, se on vain verhottu palkattoman harjoittelun ja työssäoppimisen eufenismeihin.

Ilmaisen metsästys ei rajoitu vain aineettomiin palveluihin. Ostamme halpaketjusta kymmenen paria kiinalaisia hanskoja hukattavaksi samalla kun itkemme somessa kuinka se kivijalassa laadukkaita, kymmeniä vuosia kestäviä hansikkaita valmistanut sympaattinen pikkuliike on ajautunut konkurssiin.

Suomi on maa, joka ei voi kilpailla työn hinnalla. Meidän ainoa mahdollisuutemme on tuottaa sellaista lisäarvoa, josta muut ovat valmiita maksamaan. Luovuudella ja muulla aineettomalla pääomalla on tässä keskeinen rooli. Suomesta ei kuitenkaan tule länsinaapurimme kaltaista aineettoman talouden suurvaltaa ennen kuin osaamme arvostaa aineetonta osaamista myös konkreettisesti, omilla toimillamme ja kukkarollamme.

Kirjoittaja Jukka Hakala on Konsulttitoimisto Kotoban toimitusjohtaja.