Kerronpa nyt sadun muuan Näätäsestä. Näätänen oli ammatiltaan arjen marttyyri ja hänen työnkuvaansa kuului ensisijaisesti muistuttaa, että töitä on tullut paiskottua muidenkin edestä.

Aamuisin hän joi kitkerää murukahvia ­mukista, jossa luki teksti ”Good morning ­world. I’m ready to take things personally”. Sen jälkeen hän asetteli kasvoilleen ilmeen, joka muistuttaa puoliksi hymyilevää emojia.

Näätänen lampsi töihin aina ensimmäisenä ja lähti viimeisenä. Tämä ei tietenkään jäänyt kenellekään epäselväksi.

Näätänen oli muutenkin kaikin puolin ehtiväinen kaveri. Hänen lempiaktiviteettejaan oli jo lapsuudesta tuttu tunnepiilo sekä omasta kärsimyksestään huutelu. Iltamyöhällä hän lähetteli kollegoilleen sähköposteja tekemistään hommista. Ja lomalla ruuvimeisselin tai maalipensselin varresta hän sukumökiltä luetteli sukulaisilleen, mitä oli saanut aikaan.

Mutta ennen kaikkea Näätänen oli kielimiehiä. Hän nimittäin taitoi kielen, jota pitää lukea rivien välistä. Hän osasi esimerkiksi käyttää sanaa ”kiitos” niin taitavasti, että vastaanottaja pystyi tulkitsemaan sen haistatteluksi.

Kommunikointiin kuului tietyin äänenpainoin muun muassa sanat ”no just”, ”pitihän se tietää”, ”anna olla, hoidan tän ite” sekä ”ei mulla mikään ole”. Kielensä rikastamiseen hän käytti huokailua ja kulmakarvojensa nostelua.

Kunnes eräänä päivänä Näätänen joutui lääkäriin kovan henkisen ummetuksen vuoksi. Lääkäri ehdotti hoidoksi vanteen löysäämistä, mutta Näätänen ei pystynyt ottamaan minkäänlaista palautetta tai parannusehdotuksia vastaan.

Tilanne eskaloitui lopulta niin pahaksi, että hänen otsalohkossaan tykyttävä verisuoni poksahti tuhanneksi kappaleeksi ja Näätänen menehtyi siltä seisomalta.

Kaipaamaan jäi ainoastaan hänen elämänkumppaninsa Uhriutuminen.

Sen pituinen se.

Kirjoittaja Elina Kettunen on luova suunnittelija ja vapaa kirjoittaja.