Muutamat saattoivat pahastua viime blogista. Tekstin tarkoitus ei missään nimessä ollut väheksyä riskiryhmiin kuuluvien ja heidän läheistensä aiheellista huolta ja varotoimia. Tavoite oli kuvata, millaisiin ylilyönteihin hysteerisyys pahimmillaan johtaa. Anteeksi, mikäli loukkasin sinua.

Maailma on kollektiivisessa hätätilassa. Oli kyseessä kuka hyvänsä meistä tai mikä tahansa taho, järjen ja tunteiden välinen ristiriita on kärjistynyt. Varmuudella kukaan ei tiedä, mitä tuleman pitää tai mitä pitäisi tehdä. Eivät edes viranomaiset, jotka yrittävät parhaansa. Elämän arvaamattomuus on juuri nyt niin konkreettista kuin se ikinä voi vaan olla. Joka päivä olemme vähän väliä tilanteissa, joissa kohtaamme odottamatonta. Meidän pitää pystyä keksimään nopeasti uusia ratkaisuja ja tekemään päätöksiä. Turvattomalle mielelle se on äärimmäistä epämukavuutta, perusturvallisetkin ovat huolestuneita. Jatkuva median ja uutisoinnin seuraaminen kasvattaa tätä huolta enenevässä määrin, ja se vaikuttaa kaikkien päätöksiin, tunteisiin sekä toimintaan. Mitä tahansa voi tapahtua, mikä toisaalta on aina ollut todellisuuden laki.

Ihmisluonteemme on suurimmassa testissä kenties sitten maailmansodan. Näinä aikoina meidän todellinen ydinluonteemme tulee esiin. Pandemia ja sen toimet koskevat jokaista ja kaikkea inhimillistä toimintaa.

Valistunut arvaus on, että isossa kuvassa jakaannumme kolmeen ryhmään: huolehtijat, autettavat ja itsekkäät. Iso osa meistä ottaa kantaakseen huolen ja auttamisen, jopa oman jaksamisen uhalla. Riskiryhmät, sairastuneet ja ylikuormitetut ovat niitä, jotka tarvitsevat välitöntä apua ja tukea. Osa ei välitä yhäkään mistään muusta kuin itsestään.

Uskaltaisin sanoa, että itsekkäitä on nyt kuitenkin merkittävästi vähemmän kuin pari kuukautta sitten, jolloin oma napa ja sen markkinointi oli keskiössä. Kriisi on vähentänyt merkityksettömiin asioihin keskittymistä. Se on lohdullista ja toivoa antavaa. Pinnan ja roolien alla meissä sykkii muihin kytkettynä oleva sydän. Hätä tuo meidät yhteen. Uusia luottamussuhteita syntyy, vanhoja elvytetään. Solidaarisuus kasvaa. Apua uskalletaan pyytää ja siihen vastataan.

Päällä oleva sosiologinen tutkielma paljastaa ihmisyyden kummallisia piirteitä. Yskäisy julkisella paikalla tuntuu monista kuin joku olisi ottanut aseen esiin. Vessapaperin hamstraaminen kertoo hyvin omalaatuisesta ydintarpeesta pitää hanuri puhtaana viimeiseen asti. Somehuumori on paikoin mustaa, mikä on tyypillistä tuomiopäivän toimintaa. Kättelyriitti vaihtuu Will Ferrellin ohjaamaksi omituiseksi kyynärtervehdykseksi. Tästä ajasta tulee jäämään monia tarinoita, hauskojakin. Kaiken huolen varjoissa on aina myös toivoa ja iloa.

Seuraavat kuukaudet ovat meille ihan vanhimpia ikäpolvia lukuun ottamatta täysin uusi kokemus. Sen jälkeen olemme mahdollisesti jopa 20-luvun lamaluvuissa, ja starttaa seurausten raju ensi aalto. Tällöin alkaa uudelleenrakennus. Opportunismin ja innovatiivisuuden välinen raja tulee olemaan häilyvä. Uusia ideoita keksitään. Tarpeita syntyy. Kiinnostavaa on seurata, palaammeko vanhoihin rutiineihin ja rooleihin vai osaammeko arvostaa elämää ja läheisiä hieman enemmän kuin ennen.

Kovat ajat ovat luonnetesti, kenraaliharjoitus vielä kovempiin. Jokaisella on mahdollisuus sankaruuteen, jos uskaltaa toimia peloistaan huolimatta. Todellinen vahvuus naisissa ja miehissä punnitaan.

Aiemmin olemme fiksutelleet yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja mielipidejohtamisesta. Kun siihen ei ole ollut todellista pakkoa, se on jäänyt usein puheen ja henkilöbrändäämisen tasolle. Lamaantunut, elpymistä kaipaava maa kaipaa arvojohtamista ja tekoja. Yrityksillä, brändeillä ja liike-elämällä on merkittäviä resursseja ja keinoja toimia. Nyt näillä tahoilla ja meillä kaikilla markkinointitoimijoilla on todellinen mahdollisuus osoittaa oma vastuullisuutemme ja tahtomme auttaa. Käyttäkäämme yhdessä kaikkea osaamistamme ja luovuuttamme hyvään. Nyt on vihoviimein sen aika.

Kirjoittaja Tommi Laiho vastaa markkinointitoimisto Folkin strategiatyöstä ja uusasiakashankinnasta.