Saako tappavalle virukselle nauraa? Ei tietenkään. Saako tappavan viruksen aikana nauraa? Kyllä saa, ja pitääkin. Huumori ja yhdessä nauraminen vapauttavat hyvän olon neurokemikaaleja ja lujittavat kriisissä tarvittavia sosiaalisia suhteita. Musta huumori vaikeissa tilanteissa on monen ammattikunnan tunnusmerkki, ja huumori antoi toivoa jopa totalitaristisessa Neuvostoliitossa. Pohjois-Korean nykytilan toivottomuudesta kertookin parhaiten juuri kaskujen puute.

Läpän, läpändeeroksen tai palaverisketsien väheneminen onkin monissa tutkimuksissa todettu selkeäksi signaaliksi organisaatioiden hapen puutteesta. Ja näinhän sen moni meistä ihan omasta kokemuksesta tietää. Kun mailaa puristaa, hommia vedetään enemmän naama irvessä kuin hymy huulilla.

Vakavasti otettavat huumoritutkijat kuitenkin yleensä muistuttavat, että vaikka huumori voi naurattaa ja helpottaa, voi se myös itkettää, ahdistaa ja olla yksi työpaikkakiusaamisen muoto. Työpaikkahuumorin lajeja ovat eri tutkijat tunnistaneet ainakin tusinan verran, ja miltei puolella niistä on tahallaan tai tahtomattaan negatiivisia vaikutuksia. Fiksumpien sukupolvien tulo työpaikoille on onneksi siistinyt suita ja käyttäytymistä, eikä vanha hokema vittuilusta rakkauden yhtenä muotona enää pidä vettä.

Itse aloitin copywriterina mainostoimistossa vuonna 1995 ja kielenkäyttö silloisen, bisnestä jo muutaman vuosikymmenen nähneen AD-parin kanssa saattoi olla vähän sitä sun tätä. Varsinkin, kun ensimmäinen brief koski WC-raikastajaa, jonka lanseeraussloganiksi valikoitui “Ajattele seuraavaa tulijaa”. Läpän lennosta huolimatta ilmapiiri oli kuitenkin aina turvallinen ja rajoja kunnioittava, ja sain oppia kaupallisen kirjoittamisen saloihin ja tehdä virheitä ilman, että minua tai itsetuntoani olisi ikinä naulattu seinälle röhönaurujen säestämänä.

Myöhemmin kehitin itse kyvyn heittää vitsiä aiheesta kuin aiheesta, joskus peittääkseni epävarmuutta, joskus ihan siitä luulosta, että hyvillä työpaikoilla vaan pitää olla se kuuluisa hyvä meininki. Aina hommat tai sanan säilä eivät menneet ihan putkeen, ja vuosien mittaan myös kirjallinen palaute kollegoilta kertoi miltei davidbrentmäisistä ohilaukauksista. Ehkä opin, ehkä en.

Streaming -palvelujen panostukset stand-up komiikkaan ovat tuoneet rääväsuisen kulttuurin voimalla takaisin olohuoneisiimme. Itsekin nautin hurjasti, kun paras talentti tekee sikamessiaat kaikelle mikä liikkuu. Mutta kuka oikeasti haluaisi työkaverikseen ikuisen stand-up koomikon, jolle arki näyttäytyy 2020-luvun manitboisina. Ei kukaan.

Terapeutit korostavat usein huumorin merkitystä vaikeissa tilanteissa, ja se saattaakin avata mielemme prosessille, jonka lopussa odottaa parantuminen sekä elämän arvoisen olemisen uudelleenarviointi ja löytyminen. Tämä edellyttää heittäytymistä, joka voi tapahtua vain turvaverkon ollessa viritettynä. Brittiläisen kulttuurin leipälaji itseironia on taas enemmänkin kilpi, jonka taakse suojaudutaan niin periytyvältä itsetuhoisuudelta kuin sielua syövältä kyynisyydeltä, ainakin jos englantilaisia elämäkertoja uskoo. Itseironian ilkeän pikkuserkun eli sarkasmin määritelmää ei vuorostaan ainakaan Donald Trumpilta kannata kysyä.

Vitsi vitsi. Mutta seuraavan kerran, kun ei oteta sitä vakavasti, niin tehdään se yhdessä, eiks joo?