Kun ensi kertaa uskaltauduin psykiatrille, kysyin, miten voi oppia itsetuntemusta. Hän ehdotti, että kirjaan yksin ollessani ajatuksiani paperille. Kuka olet kun kukaan ei ole katsomassa, hänen mukaansa, antaa siihen ainakin jotain ymmärrystä.

En voi tietää kuka olet, kun kukaan ei ole läsnä. Tiedätkö sinä? Minulla on taipumus usein viisastella (sorry), mutta tällä kertaa en pysty. Voin vain avata itseäni ja esittää yleisiä kysymyksiä. Blogin loppuun säästin antikliimaksin.

Aihe olisi Päätalon kirjasarjan laajuinen. Kaikki eivät viihdy yksin. Tunnistan oireen. Helposti sitä pakenee viihteeseen tai alkaa väijymään somea. Se ei ole yksin omin ajatuksin olemista.

Se mitä teen ja ajattelen, kun kukaan ei näe, on paljainta minääni, se raaka betaversio. Se ei välttämättä ole syvintä olemustani, sillä olemme olemassa ensisijaisesti suhteessa muihin. Huomaan olevani silloin usein, en aina, henkisesti alasti. Tajuan olevani hyvin herkkä ja haavoittuva ihminen.

Kun astun ulos ihmisten eteen, pukeudun haarniskaan. Pyrin kaikin keinoin olemaan altistumatta muiden vaikutukseen. Käyn puolustussotaa. Ajan myötä sitä alkaa kuvittelemaan olevansa se haarniska. Ihmisten edessä en halua olla huomion keskipisteenä, koska silloin olen suurennuslasin alla ja saatan paljastua.

Toinen kuvitelmani on, että saattaisin alkaa pyrkiä miellyttämään muita, tekemään kuten he haluavat. Hukkaisin identiteettini, jos uskoisin, mitä minusta sanotaan niin hyvässä kuin pahassa. Alkaisin puhumaan kuten toivotaan, käyttäytymään odotusten mukaan, pukeutumaan kuten kuuluu. Se on minulle hirvittävä ajatus, vaikka tietysti löydän välillä itseni tekemässä juuri niin.

Nyt kun kirjoitan tätä olen yksin. Päätin olla sensuroimatta mitään. En mieti mitä sinä ajattelet. Se on todella vaikeaa. Entä jos et pidä minusta, jos ajattelet, että olen tyhmä tai hullu tai omituinen tai huomionhakuinen. Koska itseasiassa kun olen yksin, olen kaikkea edellä. Ne tarinat, jotka itselleni kerron, ovat outoja, kieroutuneita, mielikuvituksellisia, repiviä ja itseäni ruoskivia. Vasta viimeisen vuoden aikana olen löytänyt armon. Osaan antaa itselleni välillä anteeksi. Yliajattelu, overthinking, tarkoittaa että välittää. Englanniksi on sanonta: You overthink because you overlove. Se antaa minulle lohtua. Ehkä en ole toivoton. Ehkä.

Mutta. Toisinaan olen valtavan kostonhimoinen, hallinnan haluinen, katkera, vihainen ja täynnä raivoa. Fantasioin miten kokemani vääryys korjataan, miten paha saa palkkansa. Välillä ajaudun itsesääliin, suruun, rakkaudettomuuden pohjattomaan kaivoon. Saatan itkeä. Näytän rumalta ihmisenä. Niinä hetkinä, joskus, ymmärrän, että ihmisen masentuminen, ahdistuminen tai ajautuminen hulluuden partaalle, johtuu todennäköisesti vääristyneestä minäkuvasta. Mitä enemmän itsessään velloo, sen syvemmälle kriisiin ajautuu. Ulospääsy, tervehtyminen, ei ainakaan minun nähdäkseni tapahdu ilman keskustelua viisaampien kanssa.

Yksi kysymys sinulle. Jos tunnistat edellisessä jotain tuttua, omassa yksinolossasi, niiden kaikkien salaisuuksiesi keskellä, kuka tai ketkä ovat ne henkilöt, jotka ensimmäisinä sallisit nähdä sinut, kun kukaan ei katso? Kenen et ikinä antaisi itseäsi nähdä? Vastaamalla tähän sinulle saattaa tulla oivallus omasta kyvystäsi luottaa ja missä ilmansuunnassa on lähimmän luottamuksesi kohde.

Antikliimaksiin. Ei huvita kirjoittaa tästä omaa blogia, mutta edellinen on mahdollinen analogia yritystoimintaan. Jos yritys on ihmisenkaltainen entiteetti, uskaltavatko yritykset näyttää oikeasti mitä ne ovat syöneet ja millaisia ne ovat, kun kukaan ei katso tai valvo? Oman kokemukseni mukaan eivät, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Mieluummin yritykset kertovat itsestään hajuttomasti ja mauttomasti, nätittäen omaa todellisuutta, koska sitä ne ajattelevat, että heiltä odotetaan, muiden kuviteltujen odotusten täyttämistä. Jään pohtimaan tätä.

Kirjoittaja Tommi Laiho on markkinointitoimisto Folkin toimitusjohtaja.