Kyllä. Osa meistä on sovinisteja, rasisteja, väkivaltaisia alkoholisteja, osa vastuuta pakoilevia poikasia, osa valtaa väärinkäyttäviä, manipuloivia narsisteja. Kun kaikki nämä miehet summataan yhteen, loppulaskelma on yhä pieni vähemmistö. Ja osa heistäkin on pelastettavissa. Loppuosa, enemmistö, koostuu erilaisista miehistä, erheineen, hyvyyksineen, huolineen, iloineen ja kamppailuineen. Aika monesta meistä olisi vaikka mihin, mikäli itsetuntomme saisi lämpimän, kestävän halauksen. Meitä kun kiusaa epävarmuus ja ainainen huono omatunto siitä ettemme riitä.

Leikkaus lounaspöytään. Tapaan tauon jälkeen ystäväni, nuoren miehen nimimerkillä ”Hemppa”. Reilun tunnin ajan ”Hemppa” ei puhu sanaakaan materiasta. ”Hemppaa” ei kiinnosta muskelit tai muskeliveneet, ei status eikä raha. ”Hemppa” puhuu ihmisistä. Siitä, miten paljon hän välittää työkavereistaan, ystävistään ja vanhemmistaan, siitä, millainen jännittävä seikkailu ihmisenä oleminen on. ”Hemppa” on täynnä hyvää tahtoa, jonka hän rohkenee täysin häpeilemättä sanoittaa. Hänen energiansa on tarttuvaa. Liikutun. Hän on aspiriinia sydänsärkyihini. Minua nuorempi, minua rohkeampi, ei silti millään tavoin täydellinen vaan oma kompasteleva itsensä.

Mietin. Jos enemmistö kaikista miehistä olisi hemppoja, muita vuolaasti kehuvia ja kannustavia, olisiko maailmassa ongelmia?

Surullista kyllä, yhä vanha stereotypia suomalaisesta miehestä pätee liian usein. Miehet eivät puhu toisilleen tunteistaan, eivät etsi vertaistukea kaveristaan. Me emme ratko ihmisyyden ongelmia ja epätoivoja keskenämme. Emme jaa, emme oikein osaa tukea, emme tule luo, emme ratkea kehumaan toista ylimittaan. Vittuilu on meidän rakkauden tunnustus. Kaverin kärsiessä olemme hiljaa, koska emme halua häiritä eikä meistä löydy sanoja. Kun kaveri tarttuu pulloon, lähdemme seuraksi. Muistotilaisuuksissa kyynelehdimme, kun menetimme parhaan ystävän. Sitä emme hänelle milloinkaan kertoneet. Hiljaisuus ja häpeä omista ajatuksista sekä tunteista kätkee alleen kaiken lempeän ja armahtavan.

Voimaannuttaminen on päivän sana. Ilolla ja ihaillen olen seurannut, miten naiset kannustavat toisiaan. Se saattaa olla terveintä mitä on tapahtunut vuosikausiin. Sen voi tulkita monin tavoin, mutta ytimeltään se on rakkautta. Osoitamme rakkautta toisillemme. Rakastamme toisiamme terveemmiksi.

Psykologinen totuus on, että sekä itsetunto että omanarvontunto vahvistuvat siitä, mitä saamme ihmisiltä, joita arvostamme. Yhtä lailla, mikäli kuuntelemme meitä haukkuvia ja pilkkaavia, se vie meitä alaspäin. Niin herkkä ja vastaanottavainen on ihmisen mieli, niin sidoksissa se on toisiin ihmisiin.

Omat minäkuvamme ovat usein vinksallaan. Me miehet näemme itsemme huonompina kuin olemme. Kun joku, johon luotamme, sanoo meistä kauniisti, pikkuhiljaa, toistojen kautta, voimme alkaa uskomaan itseemme, jopa välittää takaisin. Miesten välinen rakkaus on tabu, johon vasta uusi sukupolvi on uskaltanut tarttua. Sydämessäni toivon, että meistä olisi ääneen tykkäämään toisistamme, sillä sen seuraukset ovat vain ja ainoastaan hyviä, todellisuutta mullistavia, syvästi parantavia. Meistä tulee lämpimämpiä ihmisiä, isiä, puolisoja, ystäviä ja kumppaneita. Sellaisia, joiksi meidät alun perin on tarkoitettu.

Kuka tietää, vaikka kokisimme sellaisen ihmeen, että ihmiset yli sukupuolirajojen voimaannuttaisivat ja rakastaisivat toisiaan. Olen kuullut, että sellaista on joittenkin ennakkoluulottomien toimesta yritetty varsin rohkaisevin tuloksin.

Kirjoittaja Tommi Laiho vastaa markkinointitoimisto Folkin strategiatyöstä ja uusasiakashankinnasta.