Vain eloton ihminen on peloton. Olen pelännyt elämäni aika eri tilanteita ja ihmisiä, muutoksia, päätöksiä, odottamatonta ja tunteita. Olen pelännyt läheisiä ja tuntemattomia. Olen pelännyt kontrollin menettämistä, korkeita paikkoja ja hulluksi tulemista. Olen pelännyt pidetäänkö minusta.

Eniten olen pelännyt itseäni. Kuka on tämä toinen tyyppi, joka huutaa, kuiskaa ja puhuu pääni sisällä. Omituinen, ailahteleva ja arvaamaton. Kuin kolmas persoona, joka ottaa minusta säännöllisesti vallan.

Välillä olen niin sairaan väsynyt tapellessani pelkojani vastaan, että tekee mieli antautua, huutaa tai itkeä. Ja toisinaan teenkin niin, hetkeksi. Mutta en tahdo antaa periksi, sillä tiedän seuraavan.

Pelko johtaa pahimmillaan pahantekoon, terroriin, valheisiin ja oman minän vääristymiseen. Kaikki pelko ei ole turhaa, mutta se joka hallitsee ja orjuuttaa meitä on kamalin lasti.

Minäkeskeisessä "modernissa" maailmassa on vallalla käsitys että ihmiset pitää hyväksyä sellaisena kuin he ovat. Ihmiskunnan historia, moraali tai lait eivät tue tätä ajatusta.

Sitä vastoin rakastavaa ja kannustavaa on pyrkiä näkemään jokaisessa ihmisessä hyvää, ja ymmärtää se kamppailu mitä aivan jokainen koko ajan käy. Se on rakastavan ja uskaltavan sekä pelkäävän ja vihaisen minän sota.

Yksilöinä me taistelemme joka päivä pelkojamme vastaan, joita on paljon, jokaisella; erilaisia, omituisia, persoonallisia ja yleisiä. ”Uskallanko minä?”, kysyy hyvä ääni meissä. Ja se saatanan kaltainen voima meissä vastaa: ”et tietenkään, et sinä pysty ja seuraukset olisivat karmeat”. Pelästymme.

Jos annamme pelon hallita meitä, jäämme sen vangiksi. Emme uskalla tavoitella sitä mitä oikeasti tarvitsemme, emmekä kasvaa unelmiamme kohti. Pahimmillaan pelko ohjaa jokaista pientä päätöstä ja valintaa, olemme varpaillamme koko ajan. Emme luota itseemme emmekä muihin.

Lohdullista on, että jos todella, todella haluaa, pelon voi voittaa. Ei kaikkia eikä heti, mutta ne, jotka eniten elämäniloa ja -sisältöä rajoittavat. Pelon kohdatessamme voimme joko paeta, jähmettyä tai taistella. Jos toimintamallimme on ennen ollut pakeneminen, ja tiedostamme pelon, jonka haluamme selättää, me voimme sen hirviön kaataa.

Pelon voittaminen vahvistaa itsetuntoamme ja lisää rohkeuttamme. Kaikki sankaruus perustuu pelon kohtaamiseen. Vaikka kohtaaminen ensin hirvittää meitä, palkinto on jälkikäteen suurempi. Voimme katsoa itseämme ylpeänä silmiin ja sanoa, että ”minä uskallan, minä päätän elämästäni”.

Muistan kuinka oksensin ennen urani alkuvaiheen tärkeää presentaatiota, muistan kuinka otin rauhoittavaa ennen ensimmäistä isoa seminaariesitystä, muistan kuinka itkin saadessani esikoiseni ensi kertaa syliin ja vastuulleni, muistan kuinka paljon jännitti sanoa kuinka paljon rakastan, muistan kuinka pelotti sulkea korkki, muistan aivan jokaisen kerran kun kohtasin ison mörön.

Kaikki nämä tärkeimmät hetket ovat tehneet minusta sen mikä olen, ja valitettavasti myös ne kerrat jolloin olen paennut pelkoja ja antanut niiden määritellä minua. Ja yhä niitä on, valtavia olioita kiiluvine silmineen sängyn alla.

Kirjoittaja Tommi Laiho vastaa markkinointitoimisto Folkin strategiatyöstä ja uusasiakashankinnasta.