SM-kulma

Olen huvittuneena seurannut viime viikkojen "kiihkeää" taidekeskustelua, joka lähti liikkeelle Kiasman johtajaksi hakeneen Nicolaus Schafhausenin kritiikistä Kiasman nykytolaa kohtaan.

Nyt terhakas taidematsi on edennyt vaiheeseen, jossa ottelijoina ovat muun muassa luomuviljelijä ja 1990-luvun suuri nimi Osmo Rauhala sekä neljä taidealan ei-enää-ihan-niin-nuorta-helmikanaa.

Keskustelua masinoi ensisijaisesti Helsingin Sanomat. Elettiin nettiaikaa tahi ei, ovat HS:n taidearviot suloisen taideperheemme tärkein ja ainoa oikea taiteen mittari.

Taideperhepiirien pikkuklikkien sisällä vieläkin pienemmät klikit vääntävät kättä siitä, onko mikäkin museo laadultaan kansainvälistä tasoa vaiko eikö. Tähän kampeamiseen käytetty aika on tietysti pois itse asiasta: taiteen kehittämisestä, uuden raikkaan ja rohkean taiteilijasukupolven kannustamisesta ja kommunikoinnista Suomessa ja Suomen rajojen ulkopuolella.

Taiteen tehtävä on toimia tämän välillä niin kovin kapisen elämän rakkikoirana. Tarkkailla asioita erilaisista ja uusista näkökulmista, pysäyttää ja ravisuttaa. Jos taide taantuu sisäsiittoisiin kuppikuntasotiin, kuka silloin uskaltaa - tai ehtii - tehdä mitään merkittävää? Ottaa kantaa? Olla erilainen? Kyseenalaistaa?

Taidepaukkukeskustelusta tuli mieleen markkinointiala. Ja totta puhuen aika moni muukin suomalaisala ja yritys. Samaan aikaan uusi uljas luova talous vaatisi tuekseen uutta uljasta luovaa ajattelua. Hissuttelu ja varovaisuus näivettävät ja johtavat vääjäämättä näihin koomisuutta lähenteleviin miniatyyrisisällissotiin. Munalla ja intohimolla taas pääsee pitkälle.

Talvisota, synkkä talvi, geeniperimä blaablaablaa, en suostu uskomaan munattomaan kansanluonteeseen. Meissä on munaa, perkele! Miten ihmeessä sen saisi johdonmukaisemmin tieteen, taiteen ja talouden käyttövoimaksi, eikä vain säästetyksi niihin kolmen promillen luovuustiloihin tai sisäsiittoisten kuppikuntasotien paukkuihin?