Taiteen olympialaiset käydään joka toinen vuosi Venetsiassa. Biennalessa kukin maa esittelee paviljongeissaan nykytaiteen kärkeä. Suomi on osallistunut jo vuosikymmenet tähän kansainväliseen traditioon siinä missä Euroviisuihin ja lätkän MM-kisoihinkin. Mielikuva maasta ja sen kulttuurista rakentuu monella rintamalla.

Vuonna 1956 mestari Alvar Aallon suunnittelema paviljonki oli alun perin väliaikainen tuotos halpuutuksen hengessä: mahdollisimman edullinen kustannuksiltaan ja koottavissa. Taloudellisesta näkökulmasta tulos on onnistunut, A. Ahlström lahjoitti kaikki rakennusmateriaalit.

Koottavuuden ideassaan paviljonki ontuu kolmijalan funktionaalisuutta pahemmin. Valmistusvirheen takia paviljongin uudelleensynty ja -kukinta eivät ole ikinä toteutuneet. Parakki­mainen ajatelma seisoo sitkeästi läpi talvet ja kesät keräten kävijöiden uteliaisuuden Giardinin päänäyttelyn kupeessa: mikä on tuo sininen aihio, lähiravintolan roskakatos kenties?

Sisällön kannalta paviljonki on vaarallisin. Sen sisällä ja läheisyydessä esiteltävät teokset saavat kaiken muistuttamaan Jämsän Taidekesän riemuilmaisua. Toki tällaisellekin ilmaisulle on paikkansa, mutta se on Jämsässä. Taiteilijalle paviljonki on ansa, joka tulppaa kansainväliset uramahdollisuudet.

Mestari Aalto suunnitteli paviljongin väli­aikaiseksi ja purettavaksi. Mutta paviljonki on suojeltu toimeliaan Aalto-kultin ansiosta. ­Mahdollinen synteesi ratkaisuksi olisi paviljongin purkaminen ja uudelleen kokoaminen pyhätöksi Seurasaareen, jonne uskollisimmat Aallon opetuslapset voisivat kerääntyä. Ja Venetsiaan kohoaisi nykytaiteen vaatimukset täyttävä uusi Suomen ­paviljonki. Mestarikin saisi viimein rauhan.

Kirjoittaja Jaakko Veijola on luova suunnittelija ketterään suunnitteluun erikoistuneessa Wörksissä. Kolumni on julkaistu Markkinointi & Mainonnassa 11/2019.