Otsikko on tosi lainaus palaverista, toki vuosien takaa, mutta kuitenkin. Häpeän nyt omaa vastaustani. Tilanteessa yritin nimittäin perustella, miten osaamisemme on arjen ymmärtämisessä sekä palveluissa ja tavaroissa, joita merkittävä määrä ihmisiä ostaa joka päivä.

Vastaus ei olisi voinut olla enempää kivasti paketoitua höpöhöpöä tai jopa sitä ihan itseään. Oikeasti olisi tietysti pitänyt kysyä, että eikö näin kuvatuilla ihmisillä olisi mahdollisesti parempaankin käyttöä rahoilleen, tai vain todeta, että ehkä näillä lauteilla ei kannata istua yhdessä. Mutta en ollut riittävän kypsä, fiksu tai hereillä.

Vanha palaveri tuli mieleen, kun keskustelu lapsiperheköyhyydestä nousi viime viikolla uutisvirran kärkeen. Itsekin muistan turkulaisen lähiön kasvattina, miten osa koulukavereista tankkasi ruokaa maanantaisin, joku taisi pyörtyä ennen lounasta ja yhtä kiusattiin vimmaisesti, kun vaatteet poikkesivat vähän liikaa Suomeen 1980-luvulla vyöryneestä merkkitavarakulttuurista. Nyt voi jo ehkä hymähdellä, kun sosiaalisesta kontekstista ulalla ollut sijainen kysyi, olimmeko käyneet laskettelemassa Chamonixissa.

Köyhyys ja puute tutkitusti aiheuttavat häpeää ja kaventavat sosiaalista piiriä, mutta niillä on myös muita kauaskantoisia seurauksia. Sendhil Mullanathanin ja Eldar Shafirin erinomainen, kaikkien luettavaksi suosittelemani, Scarcity – Why Having Too Little Means so Much (2013) todentaa, miten köyhyys ja puute kaventavat aivojemme kaistaa käsitellä haastavia elämäntilanteita, tehdä fiksuja päätöksiä ja suunnitella pitkällä tähtäimellä. Brutaalisti sanottuna, kun energia suuntautuu päivittäiseen selviämiseen, fiksut ihmiset altistuvat vähemmän fiksuille valinnoille.

Ilmiö näkyy niin ruuassa, rahapeleissä kuin luotoissakin. Se, mikä tuottaa hetken mielihyvää, on impulssien tukemaa sekä vaikuttaa halvalta ja nopealta, on usein myös ravintoarvoiltaan päin hemmettiä, voittomahdollisuuksiltaan olematonta ja koroiltaan kallista. Tiedämme esimerkiksi, että jatkuvasta rahastressistä johtuva uupuminen perheessä johtaa väistämättä valmiin ja pikaruuan korostumiseen itse tehdyn, ravintorikkaan ja oikeasti edullisen kustannuksella.

Mikä lääkkeeksi? Enemmän sääntelyä ja valvontaa? Noin lähtökohtaisesti länsimaisessa yhteiskunnassa ihmisellä on oikeus tehdä myös huonoja valintoja, ja seurauksistakin saa useimmiten ihan itse kärsiä. Valtion tehtävä ei olekaan vahtia meitä, eikä sosialisoida jokaista yksityistä epäonnistumista tai huonoa päätöstä. Esimerkiksi Ruotsissa on käyty aitoa debattia siitä, kenen tehtävänä on maksaa kakkostyypin diabeteksen hoitokustannukset. Veronmaksajien yhteisesti rahoittaman hyvinvointivaltion, elämäntavoiltaan vajavaisen yksilön vaiko kaikesta epäterveellisestä bisneksen tehneiden yritysten?

Oli miten oli, valtion tehtävänä ei ole monopolisoida paheita itselleen, eikä myydä ja markkinoida niitä suurella innolla niille köyhiksi ja persaukisiksi kutsutuille. Valtion rooliksi riittäköön lainkirjain, joka edistää reilua kilpailua yritysten kesken ja estää monopoleja, mutta myös suojelee niitä, jotka suojelua oikeasti tarvitsevat.

Kun kilpailu nimittäin toimii, voivat myös markkinoinnin ammattilaiset paremmin valita, kenen lauluja laulavat. Enkä yhtään epäile, että tämän päivän ammattilaiset ovat fiksumpia kuin minä, ja osaavat tarvittaessa myös kieltäytyä. Ei-sanaa kapitalismi nimittäin kyllä kuuntelee.

Demos Helsingin Petteri Lillberg kirjoittaa aikamme ilmiöistä, totuuksista ja asioista, joista voi olla monta mieltä.

Lue lisää: Onko brändi suurempi hyväntekijä kuin kansanedustaja?