Kärkeen on pakko todeta, että Suosikki on hieno lehti. Todella, oikeasti, vilpittömästi. Vieläkin tulee joskus pläräiltyä vanhoja Suosikkeja.

Nyt kun sain tuon sydämeltäni, voin mennä itse asiaan, eli: Oli outoa seurata Suosikin lopetuspäätöksen aiheuttamaa kirjoittelua Facebookissa ja vastaavilla ruikutusareenoilla.

"Siellä oli se Jyräys ja ne superturbojulisteet ja se seksitohtorisetä ja Karvapäägalleria ja rohkeita skuuppijuttuja popparimaailman verhojen takaa."

Eikä ollut. Ei se ole sama lehti. Se oikea Suosikki kuopattiin kauan sitten. Suosikki loppui siihen, kun siitä alettiin väkisin vääntää "tyttöjen lehteä".

Lastenlehtenä Suosikki ei ikinä päässyt kunnolla käyntiin ja syykin oli kaikille asianomaisille varmasti selvä. Olihan? Suosikki oli ja on yhä yksi Suomen tunnetuimmista lehtibrändeistä, mutta – oireellisesti – vain kaikissa muissa lukijaryhmissä kuin siinä, jolle sitä on viime vuodet yritetty myydä.

Toistan, Suosikki on yksi Suomen tunnetuimmista lehtibrändeistä.

Suosikin tuntevat ja sitä arvostavat kolmi- ja nelikymppiset ja sitä vanhemmat. Suomessa tuskin on montaa perheenpäätä, jonka kotiin ei jossain vaiheessa ole tullut Suosikkia – siis sitä oikeaa Suosikkia eikä tätä lastenlehti-Suosikkia.

Mielikuvat ja mieltymykset muuttuvat hitaasti, jos koskaan. Yritystä muuttaa – tai "uudistaa" – vakiintuneen lehtibrändin koko lukijakunta voisi verrata siihen, kun meille alettaisiin myydä liettualaista homejuustoa Fazerin Sinisenä.

Höyhenenkevyiden naistenlehtien suhteellisen hyvä menestys viime vuosina on saanut monet alan päättäjätkin unohtamaan lehtibisneksen kultaisen säännön: kovempi myy paremmin. Jos kuluttaja pääsee aidosti valitsemaan, hän ottaa aina mieluummin kovan kuin pehmeän. Se on nyrkkisääntö, jonka alkulähteitä voi etsiä meissä jokaisessa sykkivästä suvunjatkamisvietistäkin.

Kyllä lasten- ja nuortenlehtikin voi yhä onnistua ja tehdä rahaa. Niin myös musiikkilehti, etenkin jos se on osa virtaviivaiseksi hiottua, tehokasta ja motivoitunutta, yhteen hiileen puhaltavaa mediaperhettä.

Taannoin uudistuneen Rumban sisällöstä voi olla montaa mieltä, mutta se ei estä ihailemasta määrätietoisuutta, jolla sen kustantaja Pop Media kasvattaa ja kehittää toimintaansa. Suosikin 20 000:n levikki ja yli 100 000 lukijaa toki ovat jotain sellaista, josta Rumba voi vain haaveilla niin nyt kuin tulevaisuudessakin.

Siinä mielessä Suosikki on esimerkki modernista yritystoiminnasta, että jo pitkään arvokkain osa sitä on ollut sen osoitteisto, samaan tapaan kuin arvokkain osa Nokiaa on sen patenttisalkku. Suosikin tilaajarekisterin avulla saadaan vielä myytyä vaikka mitä, eikä vain lapsille ja nuorille vaan myös heidän vanhemmilleen. Olethan valmiina, kohta kolisee jo sinunkin postiluukkusi ja pirisee puhelin.

Itse näen naulana Suosikin arkussa sen lopunaikojen ylivarovaisuuden, jopa lastenlehtikontekstissa. Se johti dissaamiseen jopa sosiaalisessa mediassa, jossa yleensä kaikki on jees ja okei ja hellanluteli. Suosikin tuoreen seksinumeron kannessa komeilee kolmikymppinen ukko, räppäripohatta Elastinen, ja kaiken lisäksi paita tiukasti päällään. Todella provosoivaa. Todella… seksikästä. Siis sellaista kihelmöivää.

Samankaltaista kohderyhmän vieraannuttavaa arkuutta oli havaittavissa Suosikin kohtalon kokeneessa City-lehdessä. Vene alkoi vuotaa molemmista tapeista, kun Cityn rinnalla Aku Ankkakin alkoi muistuttaa räväkkää ilmiö- ja uutislehteä.

Satuin muuten näkemään "perinpohjaisesti uudistetun" Cityn hartaudella valmistetun dummyn, koelehden. Olin siitä samaa mieltä kuin 12-vuotias sukulaispoikani.

On tragikoomista seurata, miten jotkut vääräleuat ovat viritelleet netissä "Tilaa kolme viimeistä Suosikkia" -kampanjoitaan. Miksi vääntää veistä haavassa? Ettehän te edes tiedä, millainen lehti Suosikki kolmen viimeisen numeronsa ajan oikein on. Kuka sitä päätoimittaa?

Miten olisi tällainenkin kampanja: "Tilataan hei mainontaa selvitystilaan ajautuneesta mainostoimistosta, nyt kun vielä keritään!"

Voin tosin arvata, että Suosikin kolmea viimeistä numeroa yritetään myydä vanhalla, vuosikymmenen tai -kymmenten takaisella räväkällä maineella – siis sillä samalla, josta on viime vuodet yritetty päästä eroon.

Tosin, todettakoon että aion itsekin tilata viimeiset kolme Suosikkia, kaikkien niiden hienojen lukuhetkien ja -elämysten muistoksi. Menkööt lehti vaikka sen sukulaispojan osoitteeseen.

Sittenpä ei muuta kuin kirjoittamaan Suosikin historiikkia. Vapaaehtoisia? Sekin varmasti armeliaasti sivuuttaa viimeiset lastenlehtivuodet.

Dramatiikkaa viime vuosiin on mahtunut enemmän kuin journalistisia ja niiden myötä taloudellisia onnistumisia. Ovatkohan nämä asiat muuten sidoksissa keskenään?

Milloin karkasi koko toimitus ja jätti päätoimittajan tekemään lehteään yksin, ja milloin antoi päätoimittaja potkut koko toimitukselleen. Nämä tapahtumat kertovat ehkä siitäkin, ettei lehden sisällöstä ollut yhteisymmärrystä sen paremmin toimituksessa kuin kustantajallakaan.

Entä mikä osuus Suosikin linjanmuutokseen ja kiihtyvään alamäkeen oli Yhtyneissä Kuvalehdissä virinneellä suunnitelmalla ryhtyä kustantamaan vakavasti otettavaa musiikkilehteä tuohon aikaan ilmiömäisesti menestyneiden Q-lehden ja Mojon tyyliin? Huhun mukaan hanke kuopattiin siksi koska mediamyynti ei siihen uskonut.

Itse uskon vakaasti, että Suosikista voisi yhä saada kannattavan, siis siitä vanhasta Suosikista. Suomesta puuttuu räväkkä ja rohkea mutta hauska musiikki- ja poppispainotteinen uutis- ja skuuppilehti. Taitaa sellainen tosin puuttua kaikista muistakin maista.

Onkohan Suosikin tavaramerkki myynnissä?