Elokuvatuottajat aloittivat maanantaina tuotantosulun. Lajityypin piti olla veret seisauttava tragedia, joten ensimmäisen oton tahaton komiikka oli työtapaturma.

Juoni on lyhyesti tämä: Stefan Wallin antoi ymmärtää, mutta ei ymmärtänyt antaa. Siitäkös elokuvaväki tulistui ja antoi ymmärtää, että tämän kerran vielä, mutta sitten tuli (tuotanto)stoppi.

Sivusta katsoen tuntuu oudolta, että ala jolla olisi käytössään maan fotogeenisimmät kasvot ja vahvin media lähtee kampanjoimaan asiaansa julkilausumalla, paatoksellisella pönötyksellä ja oopperarinnastuksilla.

Elokuva on demokraattinen ja hieno taidemuoto, joka leviää valmiina kopioina poikkeuksellisen tehokkaasti ja edullisesti Hangon Kino Olympiasta Kemin Kinoporttiin.

Hienon taidemuodon ikävin puoli on tuotannon kalleus. Elokuvasäätiön tuen jälkeen keskivertosuomifilmin pitää kaivaa jostain puuttuva miljoona. Ja jos elokuva tähtää myös Suomen rajojen ulkopuolella, aika monta lisämiljoonaa.

Lisäksi elokuvan kansainvälinen ja kotimainen menestys kulkevat harvoin käsi kädessä. Näkymätön Elina on helpompi vietävä kuin näkyvä Matti, mutta mikä sponsoroija tai tuotesijoittelija rahoittaisi näkymättömät elinat tai Aki Kaurismäen tuotannot?

Elokuva tuntuu olevan samassa tilanteessa kuin suomalainen musiikki ennen kansainvälisiä läpimurtojaan: valtio ei ymmärrä ja maailmalle pääsee vain kivikkoisia marginaalipolkuja.

Sitten musiikkialalla tapahtui jotain, kipsi lohkesi, maailma kiinnostui ja sekä valtavirran pop että vaihtoehdot saivat tuulta purjeisiin.

Elokuvatuottajien pitäisi nopeasti vaihtaa benchmark oopperasta poppiin ja keksiä, miten sama temppu tehdään elokuvassa.

Samalla päättäjien lobbaaminen kannattaisi hoitaa tehokkaammin kabineteissa. Julkinen tuskailu kääntyy väistämättä viestiksi, että ala on hoitanut poliitikkosuhteensa ja edunvalvontansa todella surkeasti.